perjantai 25. joulukuuta 2015

Suzanne Collins: Nälkäpeli



Kirjoittaja: Suzanne Collins
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)
Sivuja: 389
★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja



Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: Kirjamedia Oy
Julkaistu: 2014
Sivuja: 140
★★☆☆☆

"Kanto sujui moitteettomast, arkku ei heilahdellut ja se laskeutui vakaasti syvyyteen, mutta tapahtuma jäi kuitenkin askarruttamaan minua ja illalla upposin vaikka minkälaisiin ajatuksiin. Tämä saattoi johtua lähes olemattomasta sosiaalisesta elämästäni, minulla oli liikaa aikaa miettiä tuntemattomia vainajia ja sitä, miten täältä itse kukin lähdemme."
S.16

Timo Kallio on teoreettisen filosofian maisteri, joka on elättänyt itseään pätkätöillä pitsakuskista vahtimestriin ja muilla hanttihommilla. Yhtenä kesänä hän pestautuu hautausmaalle töihin, mutta ei arvaa että juuri se on yksi syvällisten ihmisten mielenterveyttä hirjuttavimpia paikkoja. Vainajien murehtimisen lisäksi hän alkaa etsiä vuosien takaista opiskeluaikojen ihastustaan, josta Timo ei ole vieläkään päästänyt irti.

Onkohan Hotakaisella joku mieltymys hautajaisiin ja hautausmaihin? Nimittäin Ihmisen osassa eräs henkilö, Pekka, käy hautajaisissa kuokkimassa, ottaa selvää vainajista ja sepittää itsensä heidän elämäänsä. Vaikka Pekan ja Timon hautajaisiin osallistumisella ja elämien sepittelyllä on erilaiset syyt, silti tämä samankaltaisuus pisti silmään.

No, Kantajassa Timo alkaa uiskennella syvissä vesissä, liiallisen kiltteytensä ja mietiskeleväisyytensä takia hän ajautuu kirjoittamaan muistokirjoituksia vainajille, joilla ei ole omaisia. Hän alkaa miettiä liikaa elämää ja kuolemaa, etenkin omaa elämäänsä ja kuolemaansa, sillä hän näkee vainajissa itseään, kukaan ei kaipaa heitä, eikä kukaan kaipaisi Timoakaan, yksinäistä, lähes syrjäytynyttä miestä. Muuta aktiviteettia Timon elämään tuo Hannelen, nuoruuden ihastuksen etsiminen.

Hautausmaakuvioita oli mukava lukea, sillä olen ollut töissä hautausmaalla, mutta muu kirja oli aika latteaa. Timo oli masentava ja aloitteleva syrjäytyjä, jolla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, mutta hän jaksaa innokkaasti juosta nuoruuden fantasiansa perässä, joka vielä kohtelee häntä törkeästi. Hannele oli samaan aikaan sekä ärsyttävä että kiinnostava, mutta hänestä ei saatu juuri mitään kuvaa Timon puolueellisten mielikuvien ja parin puhelun avulla.

Kirja oli aika heppoinen vaikka Hotakaiselta odottaisi jotakin aivan muuta, no tämä olikin kirjoitettu Kirjan ja ruusun päivää varten, joten ei kai ihmekään. Oli kuitenkin hauska huomata Hotakaisen käyttävän samoja asioita kirjoissaan kuten ruuan inhorelistinen kuvailu ja hautausmaat. Tosin onneksi tässä kirjassa ei ollut paljoa muita hänen paljon käyttämiään tyylikeinoja, kuten montaa aukeamallista yhden rivin kappaleita, mutta eihän tätä ole niin taiteelliseksi kirjaksi tehtykään, kuten hänen muut kirjansa.

Hotakaisen kirjat eivät oikein nappaa, kyllähän ne lukee mutta masentuneet ja lähes syrjäytyneet päähenkilöt, sekä liiallinen arkisuus eivät ole minun juttuni. Välillä hänen kirjoissaan on tosi kauniita ja oivaltavia lauseita mutta lauseiksi ne jäävätkin, kokonaisuuksina nämä kirjat eivät oikein miellytä. Ehkä joskus kokeilen vielä Finlandia ehdokkaanakin ollutta Henkireikää,  mutta en ihan vielä vähään aikaan.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja



Kirjoittaja: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2012
Sivuja: 266
★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:
"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."
S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kari Hotakainen: Ihmisen osa



Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: Siltala
Julkaistu: 2009
Sivuja: 276
★★★☆☆

"Millaisen elämän saa 7000 eurolla? Se selviää kirjalijalle, joka ostaa Salme Malmikunnakselta, 80-vuotiaalta entiseltä lankakauppiaalta elämän. Mitä haluaa kertoa se, joka elämänsä myi ja mihin häyttää saamansa rahat?

Ihmisen osa on pelottavan traaginen ja syvän humoristinen romaani omistamisesta ja myymisestä."

En ole ennen lukenut Hotakaisen kirjoja, olen kuullut hänestä vain nimen ja tiennyt hänen olevan Suomen suosituimpia ja tuottoisimpia kirjailijoita. En ole kuitenkaan hänen kirjoihinsa tarttunut, sillä niiden aiheet eivät ole kiinnostaneet minua. Ihmisen osa on kuitenkin meinannut eksyä lainauskoriini pari kertaa kiinnostavan kannen takia, mutta jäänyt aina lainaamatta takakannen selityksen vuoksi. Nyt se tuli sitten luettua koulujuttujen takia.

Salme Malmikunnaksesta myy elämäntarinansa kirjailijalle hetken mielijohteesta, vaikka Salme on yksi tarinan päähenkilöistä keskiöön nousivat hänen lapsensa. Kirja ei ollut aivan sellainen kuin oletin, takakannen perusteella luulin saavani kuulla Salmen tarinan lapsuudesta nykypäivään, mutta oikestaan näin oli parempi. Kirjassa käydään läpi monen eri henkilön elämää ja ne kietoutuvat toisiinsa mielenkiintoisella tavalla, loppu on myös oivaltava ja selvittää kirjan tapahtumia. Heidän elämäänsä hallitsevat kaksi asiaa: raha ja bisnes. Salme myy elämänsä, Helena yrittää porskuttaa työssään burn outin kynsissä, Pekka taistelee jokaisesta suupalasta ja Kimmo luulee omistavansa puoli maailmaa, ja niin edelleen. Raha ja työ ovat ihmisen elämässä ratkaisevia tekijöitä ja Ihmisen osassa niiden merkitystä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta.

Kirja oli ihan mukavaa lukea, teksti oli enimmäkseen puhetyylistä ja se loi tunnelmaa etenkin Salmen kohdalla kun hänen äänensä oli selvästi vanhan naisen ääni. Kuitenkin lukuinnostukseni välillä vaihteli kuten Hotakaisen kirjoitustyylikin, hän käytti hyvin eri tyylejä tehokeinona, joskin aukeaman mittaiset lauseet (en liioittele) ja sivujen verran jatkuvaa yksinkertaisten päälauseiden käyttöä oli välillä raskasta lukea. En sano Hotakaisen olevan huono kirjoittaja, sillä onhan hänen kirjansa taas Finlandia-ehdokkaana, mutta minua harmittaa että teksti oli niin inhimillistä, sillä siellä oli myös todella kauniita kohtia.

"Minä otan nyt nämä rahat ja muutan ne hyväksi energiaksi.

Ennen ihmisillä oli oravannahkoja. Sääli sitä elukkaa tulee näin jälkikäteen, mutta tarkoitus oli hyvä. Minä muutan nämä rahat oravannahoiksi ja peittelen vanhimman tyttäreni niiden alle, kun sillä on kylmä."

Olisin varmasti tykännyt kirjasta enemmän, jos noin kauniita kohtia olisi ollut useampi. Myös se takakannen lupaama huumori jäi minulta nauramatta.

Kirja oli jaettu pariin osaan ja alku oli mielestäni tylsä ja hieman sekava, toisaalta asiat selviävät kunnolla vasta kirjan lopussa. Loppuosa taas oli mielenkiintoinen ja huomattavasti mukavampi lukea kuin alku. Kirja oli kyllä hyvin yhteiskuntaa kritisoiva ja ymmärrän miksi Hotakaista arvostetaan, mutta minulle hänen kirjansa oli vain ok. Tällä hetkellä luen toista Hotakaisen kirjoittamaa kirjaa, Kantajaa, saa nähdä mitä siitä pidän.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Anu Holopainen: Ihon alaiset



★★★★☆
Kirjoittaja: Anu Holopainen
Kustantaja: Karisto
Julkaistu: 2015
Sivuja: 202

"JARAN on odotettava voisi ennen kuin hän voi itse päättää ulkonäkönsä  muokkauksesta. INKAN pitää vielä miettiä, mitä hän todella haluaa. MATIAS vihaa muokkauksia ja joutuu elämään vihollisten keskellä. PLASTIKPRINCESS  tietää miten hankkia rintaimplantit, vaikkeivat rahat ja ikä riitäkään.

Ihon alaiset on kylmäävä kuva on kylmäävä kuva tulevaisuudesta, joka ei ehkä ole kaukana. Moderni ja monipuolinen tarinakooste - blogikirjoituksia, nettipostauksia, TV-katkelmia - on suositun nuortenkirjailijan uusi vahva näyttö"

Ulkonäkökeskeisyys ei ole nykyäänkään vierasta, päinvastoin, mutta Holopaisen kirjassa ulkonäkö, ja mieluiten muokattu sellainen, vaikuttaa niin ystäväpiiriin kuin opiskelu- tai työpaikan saantiin. Ulkonäöstä on tullut uusi fundamentalistinen uskonto kiihkoilijoineen ja terroristeineen. Ihmiset ovat ulkonäön orjia, ihon alaisa, kuten nimikin kertoo.

Ihon alaiset kertoo siis tulevaisuudesta, jossa kauneusleikkaukset ja kehon muokkaukset ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus. "Luomuilua" eli muokkaamattomuutta katsotaan karsaasti. Ei ole väliä ketä muokkaa mitäkin ja mitenkin, kunhan ei ole luomu. Leikkauksia oikeutetaan mm. itsensä ilmaisulla ja mielenterveyden edistämisellä (poistaa itsetunto-ongelmia, mukamas). Luomut taas saavat osakseen vihaa koska haluavat poistaa leikkaukset ja samalla niiden hyvät puolet.

Vaikka kirjan ulkonäkökeskeinen maailma oli inhottava, oli se myös kiehtova. Minua kiinnostaa ja oikeastaan viehättääkin ajatus, että tatuoitu ja muokattu ihminen saisi ennemmin työpaikan kuin luomu. Veikkaisin että jos eläisimmen kirjan mukaisessa maailmassa minulla olisi keijunkorvat ja animesilmät. Toisaalta näin muokkaushuumassa enemmän huonoa kuin hyvää. Keijunkorvien hyväksyntä ei tee maailmasta, jossa ihmisiä hakataan ja jopa tapetaan luomuilun tai muokkailun takia, lainkaan parempaa.

Hahmoja ja näkökulmia oli monia, ulkonäkö hallitsi heidän kaikkien elämää halusivatpa he sitä tai eivät, sitä ei päässyt pakoon.

Jara ja Inka ovat kumpikin maltillisia ulkonäön suhteen, vaikka Jara kallistuukin enemmän muokkausten puolelle. He haluavat olla omia itsejään ja antaa muiden olla, he eivät ehkä ymmärrä kaikkien mielipiteitä ulkonäöstä, mutta sehän on vain inhimillistä. Jaran muokkaushalu lienee pohjautuvan enemmän teinimäiseen ryhmäpianeeseen kuin puhtaasti omaan haluun, sillä hän vertaa itseään jatkuvasti muokattuihin kavereihinsa ja häpeää luomuuttaan. Inka on tyytyväinen itseensä, vaikka uskoo joskus muokkaavansa itseään, hän kuitenkin alkaa kyseenalaistaa itseään kun Jara ajattelemattomuuttaan hehkuttaa muokkauksia.

Kirjan ääripäät taas ovat PlastikPrincess ja Matias. PlastikPrincess on yläastelainen prostituoitu, joka yrittää kaikin keinoin keplotella itsensä muokattavaksi. Hän pitää blogia, jossa kertoo kuinka on ansainnut rahansa. Matias on ääriluomu, joka elää "muovipään" ja "silpojan" kanssa, kokien arvopohjaista pahoinvointia mihin tahansa meneekin. Hän kuuluu aktivistiryhmään, joka vastustaa muokkauksia yleensä rauhallisesti.

Pidin eniten Inkasta, joka oli järkevä ja sinut muokkaamattoman itsensä kanssa. Toisaalta janosin tietää mitä PlastikPrincesille tulee tapahtumaan, vaikka inhosinkin koko hahmoa. Tai oikeastaan säälin enemmän, mutta hänen ajatuksensa ja käytöksensä aiheuttivat sapen kiehumista. Hän keräsi vapaaehtoisesti rahaa myymällä itseään ja vielä ylpeili sillä. Hänen osiaan lukiessani päässäni soi vaan:"Hän on alaikäinen! >:-("

Juurikin Plasticprincessin takia en suosittelisi kirjaa alle 15-vuotialle (vaikka olisin luultavasti olisin lukenut tämän nuorempanakin, jos tämä olisi jo julkaistu, mutta kaksinaismoralismi on niin kivaa).

Kaiken kaikkiaan ajatuksia ja tunteita herättävä kirja, vaikka lyhyt olikin. Vaikkei vielä leikkauksista ja muokkauksista ole Suomessa tullut suositeltavia, on häkellyttävää huomata että siihen suuntaan taidetaan olla menossa. Kirja sopii hyvin nuorille, niin kuin se on suunnattukin, mutta myös vanhemmat lukijat löytävät siitä ajattelemisen aihetta.

Kirja voi kuitenkin olla herkemmille lukijoille raskas, jopa järkyttävä. (Mutta niinhän vaikuttavat kirjat yleensä ovat ;-))

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Margaret Atwood: Penelopeia



★★★★★
Kirjoittanut: Margaret Atwood
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2005
Sivuja: 166

"Hän oli aina niin vakuuttava. Monet ovat uskoneet, että hänen kuvauksensa tapahtumien kulusta pitää paikkansa -muutama murha, pari kaunista viettelijätärtä ja yksisilmäistä hirviötä sinne tai tänne. Minäkin uskoin häntä aika ajoin. Tiesin, että hän on vilpistelijä ja valehtelija, en vain uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. Enkö minä ollut sentään oluut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamisesta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta -joskus lähes pakkoa- tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia. Tottahan hekin voisivat olla yhtä harkitsevia, luotettavia ja kaiken kärsiviä kuin minä! Tällaisen asenteen omaksuivat runonlauluajat ja tarinoiden sepittäjät. Älkää matkiko minua, tekisi mieli huutaa teille -juuri niin, teille! Mutta kun yritän huutaa, ääneni on kuin pöllön huhuilua."
S.14

Margaret Atwoodista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hän kirjoittaa kiinnostavista ja kantaaottavista aiheista, hänen naishahmonsa ovat aitoja, älykkäästi luotuja ja kirjoitustyyli on fiksua ja piikikästä.

Tarina kertoo antiikinaikaisen Odysseia-legendan Odysseuksen vaimon, Penelopen näkökulmasta (ja tajusin vasta nyt että kirjan nimi on väännös Odysseiasta). Tarina lienee monelle tuttu: Ithakan kuningas Odysseus lähtee Troijan sotaan, jota käydään kauniin Helenan takia, rakentaa Troijan hevosen ja harhailee parikymmentä vuotta merellä suututettuaan Poseidonin. Odysseuksen seikkailuista ja urotöistä on väännetty monta versiota ja tarinaa, mutta entä Penelope? Hän on odottaa miestään, hoitaa taloutta, välttelee kosioita ja kutoo, aina, hänellä ei ole koskaan ollut muuta roolia kuin olla kuuliainen vaimo. Atwood on kuitenkin tarttunut tähän älykkäänä pidettyyn ja sivuun jätettyyn kuningattareen ja kirjoittanut nerokkaan tarinan yksipuoliseksi jääneestä legendasta ja antaa näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla miehisten legendojen sivutuote.

Kuten jo sanoin, Atwood kirjoittaa ihania naishahmoja, Penelope kertoo tarinaansa kuolemansa jälkeen ja hänen muisteluissaan on pisteliäs, hieman katkera sävy, ei vain Odysseuksen vaan myös serkkunsa Helenan takia. Helenan vuoksihan Troijan sota käytiin ja se ajoi Odysseuksen pois kotoa. Penelopen katkeruus ei ole vain mustasukkaisuutta vaan hän ei voi sietää ylimielistä Helenaa ja tämän käytöstä. Ylimielinen ja kaunis Helena  tuhoaa mieluusti muiden elämiä ja pitää ihmisiä pilkkanaan, kun taas Penelope oli hiljainen ja herkkä eläessään eikä häntä kuunneltu tai kunnioitettu, vaikka prinsessa ja myöhemmin kuningatar olikin. Tuonpuoleissessa taas hänestä on tullut vahvempi ja terävämpi, hänen ajatuksiaan on hauska lukea etenkin kun hän puhuu suoraan lukijalle ja on tietoinen nykyajan tapahtumista ja tavoista.

"Niin minut luovutettiin Odysseukselle kuin paketillinen lihaa. Tosin kultaisessa kääreessä. Ikään kuin kullalla silattu verimakkara.

Ehkä vertaus tuntuu teistä julmalta. Lisättäköön että meillä lihaa pidettiin suuressa arvossa: ylimystö söi runsaasti lihaa, lihaa ja lihaa, aina ja ianaikaisesti avotulella paistettuna -meidän aikamme ei ollut mitään gourmet-keittiön kulta-aikaa."
S.46

Kirjassa seurataan myös Penelopen kahtatoista pelvelusneitoa, jotka auttoivat Penelopea selviytymään kosioista, mutta silti kokivat karvaan lopun. Heidän tarinansa kuullaan runomuotoisiana, sävy on katkeran ivaava mutta se tekeekin kerronnasta surullista. Heidän kohtansa olivat kirjan vaikuttavimpia.

Kirja oli (taas ;-)) melko feministinen, se kertoo siitä miltä tuntuu olla opettavainen legenda väärästä syystä ja ilman omaa tahtoaan, Penelope on selvästi kyllästynyt olemaan Odysseian kylkiäinen, arvotettu miehensä kautta. Hän ei kuitenkaan vihaa Odysseusta, mutta toisaalta ei ole antanut hänelle kaikkea anteeksi vaan heidän suhteensa on monimutkainen kuolemankin jälkeen.

Kirjan loppu oli yllättävä, silloin selvisi kahdentoista palvelusneidon ja Penelopen joidenkin lausahdusten merkitys. Ne antoivat Penelopeialle aivan oman sävynsä, eikä tarina jäänyt vain kopioiduksi legendaksi, josta on vaihdettu näkökulma. Lopussa tuli siis koettua pieni ahaa-elämys, joka oli oikeasti yllättävä. Toistan itseäni, mutta kirja oli nerokas. :-D

Vielä lisämainintana: kirjan kansi on upea, sei ole vain hutaistu "tämä näyttää hyvältä"-kansi, vaan sen suunnittelija on oikeasti tiennyt mistä kirja kertoo ja kannen yksityiskohdat selviävät kirjaa lukiessa.

Penelopeia on paljon rennompi kuin Orjattaresi ja jopa humoristinen. Lyhyen kirjan sai luettua hetkessä ja hyvillä mielin, jopa välillä nauraen. Toki kirjassa oli vakaviakin ja mietityttäviä kohtia, palvelusneitojen runot olivat ajatuksiaherättävää luettavaa. Tämä on juuri sellainen kirja josta pidän: älykäs ja hauska, joka kuitenkin sisältää vakavampaa asiaa ja fiksun naispäähenkilön. Miksei tällaisia kirjoiteta (tai julkaista) enemmän?

maanantai 28. syyskuuta 2015

Margaret Atwood: Orjattaresi



★★★★☆
Kirjoittanut: Margaret Atwood
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 1985
Sivuja: 395

Margaret Atwoodin kirjoittama mestariteos kertoo dystopisesta maailmasta, jossa naiset on alistettu takaisin synnyttäjiksi ja miesten palvelijoiksi uskonnollisin syin.

Päähenkilö on nimetön orjatar, jota kutsutaan isäntänsä mukaan Frediläiseksi, ja hänen ja muiden orjattarien tehtävä on synnyttää lapsia tosiuskovien perheille. Heillä ei enää ole nimiä ja ainoa omaisuus, joka heillä on, ovat orjattarien punaiset kaavut. Jokaisesta orjattaren tekemästä rikoksesta, kuten lukemisesta, seuraa kuolema tai karkoitus ydinjätteiden saastuttamalle  alueelle. Karkoitus saattaa seurata myös orjattaren "epänaiseudesta", jos hän ei synnytä lapsia.

Tarina saa aikaan ahdistavan tunteen ja samalla imaisee mukaansa. Lukiessaan ei voi sivuuttaa ajatusta: "mitä jos minulle kävisi noin", sillä kertojan muistot elämästä perheensä kanssa ovat arkisia ja jokapäiväisiä. Se millaiseksi hänen elämänsä muuttuu, kun hänestä tulee orjatar ei ole nykyäänkään mahdotonta tai pelkkää kauhukertomusta. Koko maailman mittapuulla naisten asema on edelleen heikko, selitettiin se sitten psykologialla, biologialla tai niin kuin yleensä ja tässäkin tapauksessa uskonnolla.

Kontrasti tosiuskovien vallankaappausta edeltävää aikaa kuvaavien osien ja niiden jälkeisten osien välillä on karu. Kertoja näkee öisin unia perheestään, erityisesti tyttärestään, välillä unet ovat kunnon muistoja, välillä ennemminkin muistoja tunteesta kun tytär vietiin. Unissa ja muistoissa alkaa myös vähitellen selvitä kuinka uskonsodat alkoivat ja naisten alistaminen sallittiin. Se oli aluksi pieniä poliittisia mellakoita ja lakimuutoksia, joiden vaikutusta ei edes huomannut, mutta niiden muuttuessa isommiksi alkoivat protsetit, jotka äityivät uskonsodiksi ja ihmisoikeusrikkomuksiksi.

Vaikka kirjan maailma on enimmäkseen eduksi miehille, se ei ole kokonaan miesten rakentama tai ylläpitämä. Oikestaan kirjassa esitellyt miehet tuntuvat vain nauttivan tosiuskovien rakentamasta maailmasta, vaikka eivät elä sen normien ja siveyssääntöjen mukaisesti. Miehille on tarjolla enemmän liikkumavapautta ja etuuksia, joista naiset eivät tiedä ennen kuin joutuvat kokemaan ne itse, sillä mm. bordellit ovat valtaapitävien taholta sallittuja, mutta ne pidetään salassa. Kertojan omistava komentajakin myöntää suoraan kuinka maailmassa asiat ovat hänen mielestään paremmin kuin ennen, sillä ennen miehillä oli tylsää kun heillä ei ollut mitään tekemistä naisten kanssa, mutta tietää millainen tilanne naisilla. Se ei tarkoita, että hän välittäisi siitä.

Toki etuuksia on kaikille joilla on varaa ja valtaa hankkia niitä, esimerkiksi tupakka ja alkoholi on kielletty mutta vaimojen juopottelu ja pössyttely on julkinen salaisuus, johon kukaan ei puutu. Ehkä vaimoille sallittiin tällaisia pieniä etuuksia, jotta he eivät valittaisi miestensä kaksiavioisuudesta tai roolistaan olla kotona rukoillen ja kutoen enkeleille (uskonsotilaille) huiveja.

Kirjan fundamentalistinen maailma ei ole kuitenkaan voinut rakentua vain kaksinaismoralismiin eikä se pysyisi koossa ilman tosiuskovia. Tosiuskovien vallankaappauksesta on vain muutama vuosi, eikä kukaan ole siis vielä kasvanut heidän yhteiskuntaansa, vaan lähes kaikki, paitsi lapset, muistavat vielä minihameet, elokuvateatterit ja sensuroimattoman, tasa-arvoisen koulutuksen. Silti osa naisista uskoo todella uuden järjestelmän olevan parempi, suurin osa vaimoista jo ennen vallankaappausta. Vaimojen lisäksi agendaansa uskovia naisia ovat tädit, jotka työskentelevät orjattarien kouluttajina Punakeskuksessa, aivopesten ja kurittaen orjattaria.

Vaikka kirjan pahisten luulisi olevan enimmäkseen miehiä, niin minusta näin ei ollut vaan naiset olivat toisilleen raaempia kuin miehet naisille. En tiedä johtuuko se miesten ylivallasta, jolloin naiset purkivat turhautumistaan heikompiin naisiin vai pitivätkö esimerkiksi tädit orjattariksi pakotettuja naisia oikeasti huonompina (vaikka väittivät heitä arvokkaiksi). Oli miten oli, tätejä ei voinut muuta kuin inhota.

 Kirjassa on myös uskoontulleita orjattaria ja palvelevia marttoja, vaikka heidänkin asemansa on uskonnollisin perustein huono. Koska kirjassa kuullaan vain kertojan näkökulma, emme saa selvyyttä mikä on saanut jotkut uskomaan tuollaisen järjestelmän hyvyyten, mutta kertoja uskoo että suurin osa ei hyväksykään sitä vaan yrittää vain selviytyä.

Alussa hän vaikuttaa jo turtuneen tilanteeseensa, hän ei vastustele eikä panikoi, hän vain tekee niin kuin pitää, mutta hän ei ole heikkoa, hän vain yrittää selviytyä pitämällä ajatuksensa ominaan. Hän ei hyväksy asemaansa, eikä tosiuskovien toimia ja käykin mielessään kapinaa heitä vastaan leikitellen ajatuksella että tekisi jotakin kiellettyä, ja pian hän alkaa toteuttaa ajatuksiaan. Teot eivät kuitenkaan ole tosiuskovien terrorisointia vaan pieniä tekoja, joista hän saa uutta rohkeutta ja voimaa päänsisäiseen kapinaansa.

Kirja onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia, mutta samalla koukuttamaan. Se on kirjoitettu 1985-luvulla ja on kuin ennustus millaisiksi asiat jossakin päin maailmaa tulevat muuttumaan. Vaikka Atwoodin maailmassa on kristinusko vallalla ja kristityt sotivat keskenään, se ei ole kaukana Lähi-itää riepottelevista uskonsodista tai joidenkin ääriryhmien fundamentalistisista maailmankuvista.

En muista lukeneeni kirjaa, joka aiheuttaisi näin paljon negatiivisia tunteita. (Ehkä juuri tunnemyrksyn takia tämä bloggaus muistuttaa enemmän referaattia kuin mielipidekirjoitusta.) Tätä kirjaa oli kamala lukea, se itketti, inhotti ja vihastutti, ja siksi se oli niin antoisa. Tämä oli tavallaan masokistinen kokemus, oli pakko lukea siihen asti kunnes ei enää kestänyt, tauoilla ei voinut miettiä muuta kuin miten kirja jatkuisi ja vaikka tiesi kuinka vihaiseksi tuli kirjaa lukiessaan, oli pakko jatkaa kunnes takakansi tuli vastaan. Mutta vielä lopun jälkeenkin kirja jäi vielä kaivertamaan, sillä kertojan tarina jää kesken ja voi vain arvailla mitä hänelle myöhemmin tapahtui.

Tämä kirja ja sen sanoma eivät unohdu hetkessä, kuten ei pidäkään. Harva kirja saa minulta näin hyvät pisteet, sen perusteella kuinka inhottava se on. :-D

Suoritan tästä lukudiplomin tehtävän 10. eli piirrän kuvan eräästä kirjan kohtauksesta. Kuvan spämmään tänne sitten kun se on valmis.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kyoko Mori: Shizukon tytär



"Iloinen ja puhelias Yuki-tyttö muuttuu hiljaiseksi ja yksinäiseksi äidin kuileman jälkeen. Entinen elämänilo katoaa myös kodista uuden, katkeran äitipuolen myötä. Mutta Yki varastoi milensä kätköihin yhteisen ajan äidin kanssa. Vaikka äitiä ei enää ole, Yuki tuntee lähellään hänen kannustuksensa ja rakkautensa. Sen avulla hän ponnistelee vaikeiden aikojen yli, kohti parempaa huomista.

Palkittu, eksoottinen Shizukon tytär kuvaa koskettavasti japanilaista elämäntapaa sekä kasvamisen kipua ja nuoren tytön luottamusta elämään vaikeinakin hetkinä.

'Minä haluan tehdä ahkerasti töitä ja olla onnellinen, koska äiti halusi niin. Minä lupasin hänelle, että jatkaisin elämääni.'"

★★★☆☆
Kirjoittanut: Kyoko Mori
Kustantaja: Otava
Julkaistu:1999
Sivuja: 244

Kyoko Morin kirjoittama Shizukon tytär on ensimmäinen japanilainen -tai ylipäätään ensimmäinen ei-länsimaalainen kirja- jonka olen lukenut. Jos tarina tai kirjalija on eri kulttuurista kuin lukija, saattaa törmätä outoihin tapoihin, sanoihin tai ajatteluun jota ei ymmärrä. Japanilaisuus ei kuitenkaan häirinnyt lukemistani, sillä manga-harrastuksen kautta tiedän siitä jonkin verran. Nyt kuitenkin pääsin sukeltamaan kunnolla japanilaiseen ajatteluun ja arkeen.

Kirjan alussa Shizuko, Yukin äiti, kuolee. Äidinmenetys on nuorelle tytölle rankka, mutta hänen tilannettaan pahentaa se että kyseessä oli itsemurha. Asia jää kummittelemaan niin Yukin kuin läheistenkin mieliin ja muuttaa heidän mainettaan, perhekäsitystään kuin suhteitaan niin ulkopuolisiin kuin perheenjäseniinkin. Tilanne olisi voinut olla toinen, jos Shizuko olisi kuollut sairauteen tai onnettomuudessa, silloin se olisi ollut vain surullista, mutta itsemurha on leimaava ja kirjassa mietitään niin syitä, syyllisiä kuin omaakin osuutta tapaukseen.

Yukin tilanteesta ei tee lainkaan helpompaa lähes vieras isä ja katkera, suorastaan vainoharhainen, äitipuoli, jotka eivät hyväksy lähes töykeän rehellistä Yukia ja yrittävät saada tämän unohtamaan äitinsä. Yukin uudelleenkasvatus ja välien katkaisu Shizukon sukulaisiin ei kuitenkaan tuota haluttua tulosta ja tilanne kotona vain kiristyy lähes vaaralliseksi.

Yuki on ihana hahmo, jonka sopimattomuus japanilaisiin ihanteisiin tuntuu suomalaisesta hassulta. Hän on rehellinen, itsenäinen ja taiteellinen, mutta äärimmäisen perinteinen äitipuoli lukee nämä röyhkeydeksi, itsekkyydeksi ja turhuudeksi. Hänen on vaikea sopeutua joukkoon, mutta silti häntä ihaillaan. Lapsena Yuki oli iloinen ja reipas, mutta äitinsä kuoleman jälkeen hänestä tulee hiljainen ja hieman töykeä. Yukin kasvamisen huomaa selkeästi, ensin hän on surullinen ja yrittää sopeutua muutoksiin, sitten hän on vihainen ja syyllistävä, ja lopulta hän pääsee yli sekä äidin kuolemasta että tukahduttavista kotioloista.

Tarinaa ei kuitenkaan seurata vain Yukin näkökulmasta vaan myös Shizukon vanhemmat, äitipuoli ja isä pääsevät ääneen. Shizukon kuolema vaikuttaa heihinkin todella paljon ja he miettivät paljon hänen kuolemaansa, kukin omalta kannaltaan.

Yuki itse ei välitä siitä mitä muut ajattelevat hänestä tai siitä millaisen maineen hänen äitinsä itsemurha on hänelle aiheuttanut, mutta muut hahmot ajattelevat hänen ja sitä kauttaa omaa mainettaan erityisen paljon. Jos Yukia kehotetaan tekemään jotain tai jämään tekemättä yleisin syy siihen on että "naapurit puhuvat". Teot eivät vaikuta vain yksilön vaan myös suvun maineeseen ja yleensä ulkopuoliset huolehtivat enemmän siitä miten yksilön valinnat vaikuttavat muiden maineeseen kuin yksilöön itseensä. Arviot naapurien luuloista kuulostavat yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneelle jopa harhaisilta, esimerkiksi kirjassa sukulaiset ja äitipuoli yrittävät saada Yukin menevään lähimpään yliopistoon (vaikka siellä ei ole alaa jota hän haluaisi opiskella), sillä arvelevat kaukaisemman opiskelupaikan herättävän luuloja että Yuki ei kunnioita vanhempiaan.

Kirjan kieli ja kuvailu on helppoa ja kaunista, kirjassa kiinnitetään paljon huomiota pieniin asioihin ja väreihin, jotka tuovat mieleen muistoja ja symboliikkaa. Juurikin symbolisuus saattoi kirjassa jäädä minulta hieman pimentoon, esim. kirjassa puhutaan paljon kukista, niiden kuvailusta ja ne yhdistyvät lähes aina johonkin muistoon. En tiedä onko kukilla jokin symbolinen tarkoitus, joka on kulttuuriin sidottu, vai olivatko ne vain kauniita yksityiskohtia ja osa kerrontaa ja kuvailua. Niin tai näin, kaunis ja tarkka estetiikka luo omanlaisensa pehmeän ja maalaavan tunnelman tarinaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi niin mangafaneille kuin muillekin,  se on antaa uutta ja syvempää näkökulmaa japanilaiseen normaalielämään, mutta on miellyttävä lukea myös vähemmän japanitietoiselle, sillä kirjan takana on sanaselityksiä. Kirja oli kaunista ja helppoa luettavaa, jossa pääsi myös sukeltamaan japanilaisen kulttuurin ytimeen ja ajatteluun. Länsimaalainen yksilökeskeisyys sai uutta näkökulmaa maailman menosta kirjan yhteisökeskeisyyden takia.

 (Lukudiplomi t16: Blogikirjoitus)

maanantai 14. syyskuuta 2015

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin



"Devin Jonesin unelmien kesä tyttöystävän kanssa yliopistokampuksella peruuntuu. Sydänsuruja paetakseen Devin tarttuu yllättävään kesätyöhön: pestiin huvipuistossa. Vanhoilta tivolilaisilta Devin kuulee tarinan nuoresta naisesta, joka tapettiin kummitusjunaan. Tekijää ei saatu kiinni, ja naisen huhuttiin jääneen kummittelemaan.

Elämän ja kuoleman rajalla taiteilee myös parantumattomasti sairas poika, Mike, jonka aistit ovat tarkemmat kuin muilla, terveillä ihmisillä. Mutta murhaajaa ei hänkään pysty näkemään.

Tervetuloa Joylandiin on pehmeämpää Kingiä, kaihoisa ja lämminhenkinen muistelma menneistä ajoista. Mutta King ei olisi King, ellei tarinassa olisi hyytävämpi kääntöpuoli, pilkahdus pahuutta ja yliluonnollista kauhua."


 

Arvosana: ★★★☆☆


Tämä on ensimmäinen lukemani Stephen Kingin kirja, joka ei kuulemma ole Kingin perinteistä tyyliä. En ole aikaisemmin hänen kirjojaan lukenut, mutta olen varma että ne ovat kauhuntäyteisempiä kuin tämä.

Kirjan kerrontatyyli on rento ja muistelumainen, vaikka suurin osa kirjasta kuulostaa nuoren Devinin näkökulmalta, välillä vanha Devin tekee joitain huomautuksia, jotka saavat aikaan tunnelman kuin kuuntelisi vanhan miehen kertomusta nuoruudestaan. Aluksi oli mukava lipua tivolin kuvailussa ja tunnelmassa, mutta joissan kohtaa se alkoi tuntua liian pitkitetyltä ja aloin miettiä junnaako tarina paikoillaan. Kuitenkin kirjan loppumetreillä sydänsurut hautautuivat, kun sairaan pojan, Miken, ja tämän äidin parissa vietetty aika ja omatoiminen rikostutkinta alkavat viedä asioita uusille raiteille. Tunnelma muuttuu aivan erilaiseksi  kuin alussa.

 Kirja tuntui kahteen osaan jaetulta, ensin podetaan särkynyttä sydäntä ja sitten selvitellään murhia. Tyttöystävän haikailu tuntui turhauttavalta, sillä muistelumainen kerronta paljastaa jo alussa mitä tulee tapahtumaan, jolloin lukijat tietävät enemmän kuin nuori Devin. Tyttöystävä ei olisi ansainnut häntä eikä Devinin olisi tarvinnut kärsiä yhtä kesää elämästään hänen takiaan.

Pidin kirjasta kyllä, mutten rakastanut sitä, tämä on niitä tapauksia joissa luen, nautin ja lopetan. Tämä oli vain ihan kiva. Enimmäkseen se johtui juurikin kirjan pitkitetystä tunnelmoinnista ja tyttöystävädraamasta, josta en pitänyt, sillä en pitänyt tyttöystävästä. Lopussa päästäänkin yliluonnollisuuksien ja murhien pariin, meno muuttuu jännittäväksi ja viimeiset sata sivua oli pakko ahmia kerralla. Devinille tuli välillä epäilyksiä siitä kuka murhaaja olisi ollut, mutta King on kirjoittanut tapahtumat niin nokkelasti että murhaajan henkilöllisyys tuli, ainakin minulle, aivan puun takaa. Yllätykset eivät kuitenkaan lopu murhaajan selvittämiseen. Jännitys vaihtui pian suruun.

Vaikkei tämä sitä perinteisempää Kingiä ollut se sai minut kiinnostumaan muista hänen kirjoistaan, sillä pidin hänen tyylistään, tulen luultavasti tutustumaan joskus hänen kauhumpiin kirjoihinsa.