perjantai 25. joulukuuta 2015

Suzanne Collins: Nälkäpeli



Kirjoittaja: Suzanne Collins
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)
Sivuja: 389
★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja



Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: Kirjamedia Oy
Julkaistu: 2014
Sivuja: 140
★★☆☆☆

"Kanto sujui moitteettomast, arkku ei heilahdellut ja se laskeutui vakaasti syvyyteen, mutta tapahtuma jäi kuitenkin askarruttamaan minua ja illalla upposin vaikka minkälaisiin ajatuksiin. Tämä saattoi johtua lähes olemattomasta sosiaalisesta elämästäni, minulla oli liikaa aikaa miettiä tuntemattomia vainajia ja sitä, miten täältä itse kukin lähdemme."
S.16

Timo Kallio on teoreettisen filosofian maisteri, joka on elättänyt itseään pätkätöillä pitsakuskista vahtimestriin ja muilla hanttihommilla. Yhtenä kesänä hän pestautuu hautausmaalle töihin, mutta ei arvaa että juuri se on yksi syvällisten ihmisten mielenterveyttä hirjuttavimpia paikkoja. Vainajien murehtimisen lisäksi hän alkaa etsiä vuosien takaista opiskeluaikojen ihastustaan, josta Timo ei ole vieläkään päästänyt irti.

Onkohan Hotakaisella joku mieltymys hautajaisiin ja hautausmaihin? Nimittäin Ihmisen osassa eräs henkilö, Pekka, käy hautajaisissa kuokkimassa, ottaa selvää vainajista ja sepittää itsensä heidän elämäänsä. Vaikka Pekan ja Timon hautajaisiin osallistumisella ja elämien sepittelyllä on erilaiset syyt, silti tämä samankaltaisuus pisti silmään.

No, Kantajassa Timo alkaa uiskennella syvissä vesissä, liiallisen kiltteytensä ja mietiskeleväisyytensä takia hän ajautuu kirjoittamaan muistokirjoituksia vainajille, joilla ei ole omaisia. Hän alkaa miettiä liikaa elämää ja kuolemaa, etenkin omaa elämäänsä ja kuolemaansa, sillä hän näkee vainajissa itseään, kukaan ei kaipaa heitä, eikä kukaan kaipaisi Timoakaan, yksinäistä, lähes syrjäytynyttä miestä. Muuta aktiviteettia Timon elämään tuo Hannelen, nuoruuden ihastuksen etsiminen.

Hautausmaakuvioita oli mukava lukea, sillä olen ollut töissä hautausmaalla, mutta muu kirja oli aika latteaa. Timo oli masentava ja aloitteleva syrjäytyjä, jolla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, mutta hän jaksaa innokkaasti juosta nuoruuden fantasiansa perässä, joka vielä kohtelee häntä törkeästi. Hannele oli samaan aikaan sekä ärsyttävä että kiinnostava, mutta hänestä ei saatu juuri mitään kuvaa Timon puolueellisten mielikuvien ja parin puhelun avulla.

Kirja oli aika heppoinen vaikka Hotakaiselta odottaisi jotakin aivan muuta, no tämä olikin kirjoitettu Kirjan ja ruusun päivää varten, joten ei kai ihmekään. Oli kuitenkin hauska huomata Hotakaisen käyttävän samoja asioita kirjoissaan kuten ruuan inhorelistinen kuvailu ja hautausmaat. Tosin onneksi tässä kirjassa ei ollut paljoa muita hänen paljon käyttämiään tyylikeinoja, kuten montaa aukeamallista yhden rivin kappaleita, mutta eihän tätä ole niin taiteelliseksi kirjaksi tehtykään, kuten hänen muut kirjansa.

Hotakaisen kirjat eivät oikein nappaa, kyllähän ne lukee mutta masentuneet ja lähes syrjäytyneet päähenkilöt, sekä liiallinen arkisuus eivät ole minun juttuni. Välillä hänen kirjoissaan on tosi kauniita ja oivaltavia lauseita mutta lauseiksi ne jäävätkin, kokonaisuuksina nämä kirjat eivät oikein miellytä. Ehkä joskus kokeilen vielä Finlandia ehdokkaanakin ollutta Henkireikää,  mutta en ihan vielä vähään aikaan.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja



Kirjoittaja: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2012
Sivuja: 266
★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:
"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."
S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?