J.R. Ward: Verisuudelma

Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)

Kirjoittanut: J.R. Ward

Kustantaja: Basam book

Julkaistu: 2016

Sivuja: 400

♥♥♥♥♥

"Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.

Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"

Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.

Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle, vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta- sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.

Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat toisenlaiset.

Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.

Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise jätti kertomatta jotakin oleellista.

Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo, jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi Paytonista, joka perseilee glymeralle sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin kuuta nousevaa.

Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.

Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.

Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Alkuperäisteos: The Velvet Promise (1991)

Kirjoittaja: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2005

Sivuja: 431

★★★★  ½

"Kun Gavin Montgomery ja Judith Revedoune vihitään kukkien koristamalla alttarilla, koko hääväki riemuitsee. Mutta Gavinin sydän on muualla: hän on luvannut rakkautensa toiselle naiselle, jäänvaalelle Alicelle. Vaikka Judithin kullanruskeiden silmien katse kiehtoo Gavinia, hän on Alicelle antamansa lupauksen vanki.

Nöyryytettynä leiskuvaluonteinen Judith päättää vihata aviomiestään, joka ottaa hänestä vain sen minkä haluaa mutta kieltää häneltä rakkautensa. Kohtalolla on kuitenkin varattuna Judithille toiselnalinen tulevaisuus..."

Ennen tätä luin vahingossa sarjan seuraavan osan Ylämaan taika, sillä sen takakannessa luki, että se olisi ollut sarjan ensimmäinen osa. Siksi olenkin hieman spoilaantunut tämän kirjan tapahtumista mutta se ei lukemistani juuri haitannut, kaikkihan tietävät miten romanttiset kirjat päättyvät.

Judithia on valmisteltu koko elämänsä ajan luostariin, jossa hänestä oletetaan tulevan prioritar, luostarin johtaja. Hänen hirviöisänsä kuitenkin pettää lupauksensa omien suunnitelmiensa nojalla ja pakottaa Judithin naimisiin. Tyttö on elänyt koko ikänsä eristyksissä, eikä hänellä ole kokemusta miehistä, keimailusta tai siitä millaista on olla vaimo, ellei lasketa sitä kuinka hän on nähnyt isänsä hakkaavan äitiään. Pakotettuna hän päättää alistua kohtaloonsa peläten miehen olevan samanlainen kuin isänsä.

Gavin taas on ollut jo pitkään suhteessa Alice-neitoon, joka kuitenkin "pakotetaan" naimisiin toisen kanssa. Gavinkin pelkää tulevaa avioliittoa, mutta hän suunnittelee telkeävänsä tulevan vaimonsa aurinkohuoneeseen kutomaan sillä aikaa kun hän itse hallitsee naisen mukana tuotua omaisuutta. Judith kuitenkin ylittää odotukset ja Gavin on riemuissaan, nyt hänellä on kaksi kaunotarta. Mutta Judith ei ole mikään neito, vaikka siltä näyttääkin, hän touhukas, käytännöllinen ja vaatii kunnioitusta, mikä johtaa useisiin riitoihin Gavinin kanssa, sillä mies ei sovinistisuuttaan voi sietää Judithin käytöstä. Kipinät sinkoilevat monessakin mielessä, mutta jäänvaalea Alice tekee kaikkensa sammuttaakseen ne.

Kirjan alkuasetelma on kolmiodraama, joka alkaa vähitellen saada uusia kulmia, kun Judithin olemassaolo paljastuu ja hän astuu aateliston eteen. Judith on niin kaunis kultasilmiensä kanssa, että kaikki miehet lankeavat hänen edessään silkasta ihastuksesta. Vaikka suurin osa hahmoista oli Mary Suemaisen kauniita, ja kaikki miehet halusivat Judithia, kuten Ö-luokan YA-kirjoissa, tämä ei kuitenkaan sellaista ollut, sillä hahmoissa oli luonnetta. Judith on ihan ulkona ylhäisön sosiaalista normeista, jolloin hän tietämättään jakelee "kutsuja" ja vihjeitä vain hymyilemällä ystävällisesti. Hän puhdistelee kalalammikoita ja neuvoo seppiä, samalla kun Gavin repii hiuksiaan kiroten vaimonsa epänaisellisuutta, mutta samalla haluttavuutta. Gavin oli kyllä alussa kamala sika, kohteli Judithia kuin koiraa ja kutsuukin tätä omaisuudekseen. Vaikka minusta omistushaluisuus on tietyllä tasolla söpöä, Gavinin asiattomat epälyt Judithia kohtaan saivat minut suorastaan suuttumaan. Lisäksi miehen paksukalloisuus ja suoranainen typeryys naisten suhteen otti päähän. Onneksi Gavin kasvaa kirjan aikana hieman ja kaksikon riitelystä tulee jopa hupaisaa. Etenkin eräästä vesisaaviepisodista.

Pääpiruna häärii Gavinin rakastajatar, krokotiilinkyyneliä viljelevä Alice, joka pahuudestaan huolimatta aiheuttaa enemmän sääliä kuin vihaa tai inhoa, vaikka kamala ämmä hän onkin. Mutta hänen kieroutuneisuutensa on kiehtovaa, ja se kuinka hänen naamionsa alkaa murtua pala palalta kirjan edetessä. Hänen lisäkseen kirjassa on monia muita pahiksia, enimmäkseen miehiä kuten Alicen sadistinen aviomiessika Edmond  ja Judithista hullaantunut Walter Demari (josta puhutuaan koko ajan sukunimellä, mikä nauratti). Kidnappauksia ja kiristyksiä ei jää puuttumaan ja he pitävät huolen, että muut hahmot ovat koko ajan varpaillaan.

Huomasin, että kirjassa kaikki ongelmat lähetevät liikkeelle siitä, että joku haluaa omistaa jonkun toisen syystä tai toisesta, etenkin Judith aiheuttaa omistushalua kauneudellaan. Ymmärrän, että siihen aikaan nainen laskettiin aviomiehensä omaisuudeksi, mutta myös naiset aiheuttavat ongelmia halutessaan omistaa miehen. Ei ihme että ongelmia syntyi tästä syystä myös pääparin välillä, sillä Gavinilla menee hetki tajuta että omistaminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa, ehkä hän ajatteli ettei Judithia tarvitse rakastaa kun hän jo omistaa tämän. Tunteilu olisi turha vaiva.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ylämaan taiasta, sillä siinä missä Bronwynin kiukuttelu oli välillä ärsyttävää, on Judith aina niin järkevä ja kykenee puhumaan miehet pussiin. Viimeinen sana on lähes aina hänen. Judith ei myöskään riehunut tai raivonnut niin paljon kuin Bronwyn. Gavin ja Stephen ovat melkolailla samanlaisia, mutta odotan innolla milloin pääsen lukemaan sarjan kolmannen osan, joka kertoo kiltistä Rainesta. Tämä on niin ihana aivot narikkaan -sarja.

Aapo Rapi: Kosmista kauhua

Kirjoittajat: Aapo Rapi ja Peppe Koivunen

Kuvitus: Aapo Rapi (piirrokset) ja Peppe Koivunen (värit)

Kustantaja: Like

Julkaistu: 2014

Sivuja: 79

★★★ ½☆

"Olipa kerran pari tyyppiä...

Aapo Rapi tunnetaan undergroundhenkisistä sarjakuvistaan. Hänen albuminsa  Meti on ollut ehdolla Euroopan arvostetuimman sarjakuvapalkinnon saajaksi Angoulěmen festivaalien pääsarjassa."

En yleensä lue länsimaisia sarjakuvia, sillä länsimaalaisia sarjakuvia leimaa hutaistun näköinen yksinkertaisuus tai amerikkalaisten sankarisarjakuvien jäykkyys. Kosmista kauhua  eksyi kuitekin kirjapinooni, sillä sen värimaailma kiinnitti huomioni jo kaukaa. Värien käyttö onkin sarjakuva-albumin paras puoli huumorin lisäksi.

Kosmisessa kauhussa seikkailaan tupakoivan Draculan ja hänen palvelijansa Igorin kanssa. Kaksikko viettää tyytyväisiä öitä linnassaan urkuja soittaen ja kauhukirjallisuudesta keskustellen. Valitettavasti edes elävän kuolleen legendan linna ei ole turvassa nykyajan byrokratialta, sillä linnan rauhaa saapuu häiritsemään muuan tarkastaja, joka vaatii Draculalta virallisia ja kirjallisia selvityksiä niin työ-, asumis-, vero- kuin mielenterveysasioistakin. Koska ihmiset toimivat kirkkaassa päivänvalossa Dracula lähettää palvelijansa Igorin hoitamaan asiaa, kuitenkin kun palvelija jää sille tielleen Dracula alkaa huolestua ystävästään ja lähtee etsimään tätä. Etsintä ei kuitenkaan suju ongelmitta ja Dracula joutuukin ongelmiin niin nykyajan tapojen kuin menneisyyden tuttavien kanssa.

Vaikka sarjakuvan juoni ei ole yllätyksellinen, on se sisällöltään sitäkin parempi. Dracula ja Igor keskustelevat paljon kirjallisuudesta ja elokuvista, eikä edes kauhukirjallisuuden mestari Lovecraft jää paitsi kaksikon kritiikistä. Keskustelun yleisin aihe on se, että ennen kaikki oli paremmin, eikä nykyajan mukavuuksia siedetä. Dracula pitää kiinni dramaattisista ja kuuluisista hokemistaan, ei ihme että hänen mielenterveyttään epäillään, sillä hän ei halua irtaantua roolistaan. Menneisyydessä Dracula oli ehkä pelätty pimeyden herra, mutta nyt hän on vieraantunut maailmasta ja kaikki sen uutuudet pelottavat häntä. Oli suorastaan suloista katsella kuinka vampyyri imee paniikissa tupakkaansa pälyillen baarien asiakkaita.

Igor puolestaan ei ole niin dramaattinen nykyaikaa ja ihmisiä pelkäävä otus, vaan toimii suorastaan välinpitämättömästi. Hän ei ole lainkaan sellainen vampyyrinpalvelija, jollaisiksi ne yleensä mielletään. Hänen ja Draculan suhde muistuttaa enemmän kämppiksiä kuin herraa ja palvelijaa, tämä on kuitenkin mielestäni hyvä ja tunnelma on rento. Vaikkei Igorin ja Draculan herra-palvelija- suhde ole kovin ilmeinen, huomaa siinä kuitenkin kuinka Igor joko vain myötäilee tai on hiljaa. Örmyn kasvoilla ei kuitenkaan juuri näy hänen ajatuksiaan.

Kuvituksessa parasta oli väritys, värit yksinkertaisia, mutta murrettuja, sävyeroja ei juuri ole esim. varjostuksissa. Vaikka värit ovat enimmäkseen kirkkaita, yksinkertainen käyttö mustan kanssa luo yllättävän synkkää tunnelmaa ja kontrastia, vaikka värit ovat kirkkaita.

Länsimaalaiseksi sarjakuvaksi tämä oli piristävä. Sopivasti huumoria ja ironiaa niin nykyaikaa kuin vanhoja taruja kohtaan. Etenkin nyt kun viime vuosina vampyyrit ovat olleet suosiossa tällainen huumoripala on hyvää luettavaa niille, jotka ovat kyllästyneet kulmahampaisiin ja kimallukseen. Tässä sarjakuvassa käsitellään juuri sitä, mikä teini-Dracula -kirjoissa unohtuu, se miten vampyyri selviytyy nykyajassa ja tottuu siihen, kun on elänyt satoja vuosia.

J.R. Ward: Kateus

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kutantaja: Basam books Oy

Julkaistu: 2013

Sivuja: 485

★★★☆☆

"Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli ja demoni käyvät säälimättömään kilpailuun toisiaan vastaan.

Etsivät Thomas "Veck" DelVecchio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa piemeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainoilevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on ainoa side pelastukseen."

En muista aivan kaikkia tapahtumia tästä kirjasta sillä olen junnannut yli vuoden jossain sadannen sivun paikkeilla, mutta nyt kun päätin alkaa käymään läpi kirjahyllyni lukemattomia kirjoja tartuin tähän. Lisäksi kaipasin J.R. Wardin maailmaa ja hahmoja, sillä odottelen kieli pitkällä juuri suomennettua Verisuudelmaa, tämä toimi hyvänä ensiapuna. Langenneisiin enkeleihin en ole tykästynyt niin paljon kuin veljeskuntaan, tästä sarjasta puuttuu... Jokin koukku, mutta ihan viihdyttäviä nämäkin ovat.

Veckiin ja sarjamurhaaja Kroneriin päästiin tutustumaan jo Mustan tikarin veljeskunnan Vapautetussa rakastajassa, mikä lienee yksi syy miksen ollut lukenut kirjaa loppuun jo aiemmin, en nimittäin pidä siitä että Ward sitoo sarjoja toisiinsa juonellisesti pakottaen samalla joko tutustumaan kumpaankin sarjaan, tai jättämään lukukokemuksen vajaaksi. Minusta on ymmärrettävää, että enkelit ja veljeskunta pyörivät samoissa baareissa ja törmäävät toisten kirjojen hahmoihin, mutta Veckin juttu alkaa jo Vapautetussa rakastajassa, eikä siitä saa niin paljon irti Kateudessa, ellei ole sitä ennen lukenut Vapautettua rakastajaa. Tässä lukija on tavallaan pakotettu poikkeamaan molempien sarjojen puolella, jos haluaa ymmärtää kunnolla Kateuden tapahtumia, ja Vapautetun rakastajan ymmärtäminen taas edellyttää sarjan edellisten kirjojen lukua. Mainostusta ja lukijoiden kalastelua.

Kalastelustaa ja alkukankeudestaan huolimatta Kateus oli parempi kuin edeltäjänsä (vaikkei sitä tähdistä uskoisi). Sarja on minusta alusta asti vaikuttanut sirpaleiselta ja itseään toistavalta kun pelastettavat hahmot vaihtuvat ja heidän kanssaan käydään läpi samat prosessit ja selittelyt Jimin ja Devinan pelistä, sekä enkeleistä. Tässä osassa tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka vaikuttivat paljon sarjan rakenteeseen ja toivat lisäkiinnostusta lukea sarja loppuun. Tapahtumat eivät olleet mieluisia, mutta sitäkin odottamattomampia.

Tässä kirjassa pääparina on tietenkin Veck ja Reilly, heidän kohtauksensa olivat ihan ok, mutta pidin heistä enemmän erikseen. Veckin monimutkainen ja verinen menneisyys oli kiinnostavaa, samoin kuin Reillyn lojaalius järjestelmää ja lainvalvontaa kohtaan, vaikka se olisi hänen omien tunteidensa vastaista. Hassua tässä parissa oli se, että he puhuttelevat toisiaan koko ajan sukunimillä. Jim jäi tässä kirjassa vähän taka-alalle, tai ainakin siltä tuntui, sillä kaikki hänen kohtanasa olivat joko Sissyn viattomuuden jumalointia ja tytön kohtalon kauhistelua, Devinan kiroamista tai Adrianista huolehtimista. Muut enkelit taas nousivat tässä kirjassa enemmän esiin ja saimme tietää mitä arkkienkelit puuhastelevat teekutsujensa lomassa.

Tämä kirja oli ihan mukiin menevä ja hauskakin välillä, mutta ei yllä Mustan tikarin veljeskunnan tasolle. Seuraaviin osiin en tartu hetkeen, mutta joskus kylläkin sillä seuraava pelastettava sielu on vanha tuttu ja siksi odottamaton. Olisi myös mielenkiintoista kuulla enemmän enkeleistä ja demoneista, eikä vain Jimistä ja pelastettavista sieluista.

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Alkuperäisteos: The Highland Velvet (1982)

Kirjoittanut: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 1994

Sivuja: 352

★★★★☆

"Stephen Montgomery tuli Skotlantiin valloittajana, mutta ei kestänyt aikaakaan kun hänet oli valloitettu. Valloittaja oli Bronwyn MacArran, kuumaverinen ja henkeäsalpaavan kaunis skottineito, joka sai nuoren  soturin mielen kuohumaan. Bronwynistä tuli hänen elämänsä tarkoitus - eikä tyttö siitä huolimatta suonut hänelle katsettakaan."

Takakansiteksti jatkuisi vielä kertoen virheellisesti, että Ylämaan taika olisi ensimmäinen osa Montgomeryn-sukusaagassa (tunnetaan myös nimellä Ylämaa-sarja), vaikka oikeasti ensimmäinen osa olisi Ylämaan lupaus. Näin tästä kirjasta bloggauksen Cilla in Wonderland -blogissa ja kiinnostuin sarjasta, sattumalta löysin samana päivänä tämän kirjan kirpputorilta.

Olen suorastaan yllättynyt kuinka hyvä kirja on ottaen huomioon, että se on 80-luvun kioskikirjallisuutta. Stephen Montgomery pakotetaan naimisiin Bronwyn MacArranin kanssa, sillä Englannin kuningas haluaa rauhoitella Skotlannin ja Englannin riitoja naittamalla englantilaisen ritarin skotlantilaisklaanin naispäällikölle. Ideahan on vallan mainio, jos ei oteta huomioon sitä, että Stephen on niin ylpeä englantilaisuudestaan, että jo ajatuskin skottinaisesta inhottaa häntä. Bronwynia taas inhottaa ajtus siitä, että hän joutuu naimaan miehen, joka kuuluu kansaan, joka on vienyt häneltä isän ja sulhasen, aikoen nyt antaa hänet ja hänen maansa sotasaaliina engelsmannille. Pariskunnan huonoja ennakko-oletuksia tasoittaa kuitenkin se, että he ovat silmää miellyttäviä, Stephen on heti alussa leuka lattiassa nähdessään Bronwynin. Suhde ei kuitenkaan toimi aluksi missään muualla kuin makuuhuoneessa, Bronwyn johtaa klaaniaan nauraen Stephenille ja kiroten tuon englantilaisuutta ja Stephen menettää hermonsa kerta toisensa jälkeen Bronwynin tepauksien johdosta. Riitojen lomassa he kuitenkin alkavat ymmärtää toisiaan ja omaa mustavalkoisuuttaan, ymmärtäen lopulta todelliset tunteensa.

Tämän pariskunnan väliltä ei kipinöitä puutu, sekä hyvässä että pahassa. Oikeastaan oli aika virkistävää lukea pariskunnasta, joka oikeasti riitelee, sillä romanttisiin tarinoihin on tapana sisällytää yksi käänteentekevä riita ja siinä se. Stephenin ja Bronwynin riitely oli ymmärrettävääkin kulttuurierojen takia, Stephenille miehet ovat perheen päitä ja naiset koristekanoja, Bronwynille miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta englantilaiset vain pöyhkeää roskasakkia. Stephen on tässä kirjassa se kuka kokee suurimmat muutokset ja vaikka häneen jäikin hieman sovinistisia piirteitä muutoksen jälkeenkin, hän kehittyi enemmän kuin Bronwyn. Toki Bronwynkin kehittyy, mutta vasta aivan tarinan lopussa ja Stephenin rinnalla hän vaikutti välillä lapselliselta kiukuttelijalta.

Pidin hahmoista, sekä Bronwynista että Stephenistä, mutta kirjassa on myös monia muita hahmoja, joilla on kaikilla oma persoonansa. Koska genere on romantiikka kaikki olivat jollain tavalla kauniita/komeita, vähintäänkin mielenkiintoisia, mutta onneksi kaikki oli silti kuvattu erilaisiksi eikä esim. pitkiksi ja kurvikkaiksi kuten Bronwyn. Eniten kiinnostuin Stephenin veljistä (joilla kaikilla on onneksi oma kirjansa), etenkin Milesista. Toisaalta ajatukseni kirjan miespäähenkilöistä ovat ristiriitaisia,  vaikka he kuinka rakastavat vaimojaan heidän mielestään naista saa kurittaa. Sopiihan se ajankuvaan tehden tarinasta realistisemman, mutta silti... Kirjan hyviä puolia oli kuitenkin se että hahmot olivat samaan aikaan ajalleen uskollisia, mutta myös hieman rajoja venyttäviä. Lisäksi sivuhenkilöilläkin oli taustatarinaa ja persoonallisuutta, vaikka heitä näkyi kirjassa vain hetken.

Tarinaan sisältyy rakkauden ja riitojen lisäksi myös klaanien välisiä riitoja, sekä englantilaisten ja skotlantilaisten vihanpitoa. Englantilaiset kuvataan kirjassa melkoisiksi sioiksi, kun taas skotlantilaiset ovat rohkeita ja ystävällisiä. Vaikka romanssi on kirjan kantava voima, minusta myös kulttuurierot ja henkilöiden maailmankuvien avartuminen oli yksi kirjan peruselementeistä.

Kirja oli muuten aivan loistava, mutta käännös alkoi kusta kirjan loppupuolella pahasti, n-kirjain oli vaihtunut useim m-kirjaimeksi tai toisinpäin. Lauseet saattovati katketa ja jatkua yhtäkkiä toiselta riviltä ja tarpeettomia lainausmerkkejä oli paljon, tai sitten ne puuttuivat itse repliikeistä kokonaan. Tämä ei tietenkään ole Deverauxin vika, vaan kääntäjän ja sen, ettei vielä tuolloin harrasttettu oikolukua kovin ahkerasti, mutta se pilasi lukukokemusta. Kirjasta on kyllä uudempia painoksia ja oletan niiden olevan parempia.

Ylämaan taika pomppasi aika nopeasti suosikkilistalleni, enkä malta odottaa että saan muita sarjan osia käsiini. Tosin minua hieman harmittaa, että takakansiteksti onnistui hämäämään minua ja luin Ylämaan taian ennen Ylämaan lupausta, sillä onnistuin samalla spoilaamaan itseäni sen tapahtumista.

Elokuva: Äkkilähtö

Ohjaaja: Tiina Lymi

Tuotanto: Nina Laurio, Solar Films

Genere: Kotimainen, komedia, draama

Ikäraja: K12

Varoitukset: Väkivalta

Kesto: 1h 39min

★★★☆☆

"Kun rakkaus pettää, on aika ottaa äkkilähtö

Menestynyt kolmekymppinen Katri (Lotta Kaihua) saa tietää miehensä Mikon (Antti Holma) eläneen kaksoiselämää virolaisen Sirlen kanssa. Hän päättää paeta siltä seisomalta pariskunnan autolla kohti lentokenttää ja unelmiensa ulkomaita. Kostoksi Mikolle. Hän ottaa mukaansa lähtötohinoissa yllättäen vaatekaapista löytyneen rahakassin, jonka sisällön alkuperä on vähintäänkin epämääräinen.

Katrin huomaamatta autoon on noussut parkkipaikalta myös pakomatkalla oleva naapurin 8-vuotias tyttö Anna (Eedit Patrakka). Tyttö on päättänyt karata rikollista isäpuoltaan Teroa (Ville Tiihonen) ja päästä keinolla millä hyvänsä turvallisen ja vahvan mummonsa (Marja Packalén) luokse Kainuuseen. Annallakin on mukanaan jotain sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Autossa tyttö pitää tomerasti huolen siitä, ettei Katri pääse hänestä millään eroon. Edessä onkin täydellinen matkasuunnitelmien muutos unelmien ulkomailta kohti Kainuun korpia. Viedessään arvaamatonta ja päättäväistä Annaa tämän mummon luokse Kainuuseen, Katri joutuu pitkin hampain epämukavuusalueelle lapsen kanssa. Matkantekoa mutkistavat entisestään jo alkumetreiltä taka-ajoon lähteneet Mikko ja Tero.  

Kuvioita tulevat sekoittamaan myös vastentahtoisen viehättävä kirpputorin pitäjä Johannes (Jussi Vatanen) sekä Mikon uusi vaimoke Sirle jonka rooli osoittautuu lopulta isommaksi kuin kukaan osasi kuvitella.

Matka ei mene ollenkaan kuten oli suunniteltu. Kuitenkin Katri ja Anna löytävät sen kuluessa jotain, jota eivät tienneet tarvitsevansa ennen kuin olivat miltei menettämässä sen: toisensa."

Viime vuonna kävin katsomassa monta Putous-sarjasta tuttujen näyttelijöiden tähdittämää elokuvaa, joista pidin suuresti, enkä nytkään joutunut pettymään. Vaikka tässä elokuvassa oli koomikkoja ja komediaa, ei draamaltakaan vältytty, enkä tarkoita vain parisuhdedraamaa, vaan vakavia aiheita ja kohtauksia.

Katrin ja Annan pakomatka on tragikoominen, on sekä hauskoja, surullisia että säälittäviä tilanteita. Etenkin narkkariäidin ja alkoholisti isäpuolen kanssa kasvanutta Annaa kävi välillä sääliksi, hän on joutunut pärjäämään enimmäkseen omillaan varoen isäpuolta. Minua hieman inhottivatkin Annan jutut, oli kamalaa kuunnella kuinka lapsi voi kasvaa sellaiseksi kuin ympäristönsä, hän mm. puhui siitä kuinka hänen äitinsä tanssii miehille, aivan kuin se olisi normaali työ. Katrin reaktiot nokkelan Annan kommelluksista turhauttivat, mutta mitä enemmän tytön kotioloista selviää sitä huolestuneemmaksi ja kiltimmäksi Katri muuttuu. Suhde on kaikesta hankaluudestaan huolimatta hyödyllinen kummallekin, Katri saa käsitellä omaa äitisuhdettaan ja Anna saa sellaisen.

Osittaisesta rankkuudestaan huolimatta elokuvaan mahtui paljon huumoria. Mikko ja Tero olivat elokuvan pahiksien lisäksi myös pellejä, enimmäkseen pellejä: rakkaalleen lepertelevä bisneshipsteri jahtaamassa eksäänsä ilmavaivaisen alkoholistin kanssa. Annan mummo taas oli aika badass traktorinsa ja haulikkonsa kanssa. Elokuvan paras hahmo oli kuitenkin Jussi Vatasen esittämä Johannes, joka on sekä juntti että herrasmies samassa paketissa.  Kenellekään ei liene yllätys mikä tämän "vastentahtoisen viehättävän kirpputorinpitäjän" tarkoitus elokuvassa on, mutta hänen, Katrin ja Annan pieni perheleikki oli suloista.

Pakko kyllä myöntää syyllisyyteni siihen, että halusin nähdä elokuvan alunperin juurikin Putous-tähtien takia, mutta kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta. Elokuvan tempo olisi mielestäni saanut olla hieman nopeampi, sillä maisemakuvauksia oli mielestäni hieman liikaa. Toisaalta jos niiden tilalle olisi yritetty laittaa huumoripätkiä se olisi voinut olla väkinäistä. No, tällaisella tuli sitten aloitettua vuoden elokuvissa käynti, toivottavsti suomalaisten elokuvien taso pysyy tällaisena. Hyvänä.

J.R. Ward: Varjot

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kustantaja: Basam books

Julkaist: 2015

Sivuja: 656

♥♥♥♥♡

Mustan tikarin veljeskunta -sarjan 13. osa!

Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrotodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko.

Kun Trez oli vasta lapsi, hänen vanhempansa myivät hänet s'Hisben kuningattarelle seksiorjaksi. Trez pakeni ja päätyi New Yorkin Caldwelliin sutenööriksi. Ainoa ihminen, johon hän tuntee voivansa luottaa on hänen veljensä iAm.

iAm on aina yrittänyt suojella veljeään itsetuholta, mutta heikoin tuloksin. Kun Trez tapaa Selenan, hänen elämänsä näyttää vihdoin kulkevan oikeaan suuntaan, mutta onnen tiellä on suuria esteitä. Trezin kuningattarelle vannoma vala on aika panna täytäntöön - hänen on antauduttava kuningattaren tyttärelle, eikä pakotietä tai neuvotteluvaraa ole.

Trezin on valittava, seuraako hän sydäntään vai alistuuko muiden hänelle määräämään kohtaloon. Yllättävä tradegia kuitenkin sekoittaa kaiken, ja iAm on valmis äärimmäiseen uhraukseen rakkaudesta veljeensä.

Tätä sarjaa ei voi arvostella kuin sydämmillä. Tämän kirjan lukemisessa ei kestänyt sen takia kauan, että se olisi ollut huono vaan halusin lukea sen rauhassa, joten luin puolet syyslomalla ja puolet joululomalla. Trezin ja iAmin tarina oli raikas tuulahdus BDB-sarjaan, heidän tarinansa oli erilainen varjojen erilaisen kulttuurin vuoksi ja juuri varjojen maailma toi raikkautta sarjaan. Juoni on sama kuin aikaisemminkin uros ja naaras löytävät toisensa, uroksen (ja myös naaraan) ongelmat varjostavat suhdetta, välttelyä, tutustumista ja rakastumista. Ja loppu on aivan erilainen kuin muissa kirjoissa, sekin oli uutta joskaan ei toivottua sellaista.

Trezin ja Selenan suhde eteni mukavasti, vaikka kyseessä oli salamaromanssi kuten BDB-kirjoissa yleensä, he saivat rauhassa tutustua toisiinsa ja käydä treffeillä. Olisikin ollut liian julmaa että varjojen uhkavaatimusten ja Selenan sairauden lisäksi olisi tullut lisäongelmia. Selena oli erilainen valittu, rohkeampi ja aloitteenkaampi kuin sisarensa, tämä taitaa johtua ehros-koulutuksesta ja sairauden tuomasta "elämme vain kerran" -asenteesta. Trez taas oli ihan ok hahmo,  mutta koko kirjan ajan hän kärsi jonkinlaisesta maanis-depressiivisyydestä, kun hän oli hyvällä tuulella, vitsaili ja ylisti Selenaa hän oli ihana, mutta kun Selena oli poissa demonit pääsivät valloilleen ja angstaus alkoi. Toki hänellä on aihetta murehtiakin, mutta kontrasti mielentilojen väilillä oli suuri. Trez saa kuitenkin söpöyspisteitä korkeanpaikankammosta.

Kirjan parasta anti (taas kerran) olivat sivuhahmojen osuudet. Minä rakastuin s'Exiin jo ensi lukemalta ja halusin lukea hänestä lisää. Hänen roolinsa varjojen maailmassa on niin kiinnostava, puhumattakaan hänen luonteestaan, hän on samaan aikaan vapautta kaipaava, mutta myös perinteitä ja (narttu)kuningatarta kunnioittava uros. Veljeskuntalaiset ovat tähän mennessä haistattaneet pitkät perinteille yksi toisensa jälkeen, joten s'Exin perinteiden vaaliminen antoi hänelle syvyyttä ja omaperäisyyttä. Tosin alussa minun oli vaikea niellä se kuinka paljon hän perinteitä on valmis kunnioittamaan.

Varjojen maailma oli muutenkin kiinnostava, sitä esiteltiin tarkemmin kuin symphathien maailmaa ja toivonkin että siitä kuullaan vielä vaikkapa s'Exin oman kirjan merkeissä.

s'Ex ei ollut ainoa varjo Trezin lisäksi, joka pääsi ääneen myös iAm sai oman tarinansa maichenin kanssa. Minusta iAmin ja maichenin juttu oli vähän hätiköity, minusta se olisi tarvinnut enemmän pohjustusta,  mutta kohtalo on nopea käänteissään.

Sivuhahmot eivät loppuneet vielä siihen vaan myös Rhage, Assail, Xcor ja Layla seikkailivat omia polkujaan kirjassa. En olisi kuvitellut Rhagea tässä kirjassa näin isoon osaan enkä hänen samaistumistaan Treziin, vaikka jälkeenpäin se tuntuu erittäin järkevältä. Hänen kohtansa pohjustivat seuraavaa kirjaa, joka palaa hänen ja Maryn tarinaan. Pohjustus ei oikein antanut vinkkiä mitä tuleman pitää, mutta Ward on vihjannut adoptioaikeista. He eivät kuitenkaan ole ainoita joilla on ongelmia lasten kanssa, Xcor tapailee Laylaa odottaen milloin lunastaa osansa sopimuksesta, mutta hän sanoo naaraan raskauden olevan syy miksei tee sitä. Layla on ihana naaras ja selvästi kasvanut tarinan aikana, muutoinkin kuin vatsasta. Hänen ja Xcorin kohtaamisissa oli ihanaa jännitettä, joka toivottavasti ei lopullisesti räjähtänyt käsiin näiden erimielisyyksien takia.

Myös Assail pyöri kuvioissa mukana, mikä ei kiinnostanut minua tippaakaan. Toivottavasti hän jää nyt taka-alalle.

Ai niin, olihan vielä Paradise, Abalonen tytär, nuori aristokraattinaaras, joka pyristelee glymeran vaatimuksia vastaan pyrkimällä veljeskunnan koulutusohjelmaan. Ei liene elämää suurempi spoileri että hän pääsee sinne, sillä siitä kuullaan Blood Kiss (suom. Veren suudelma) -nimisessä kirjassa, joka on Black Dagger Legacy -sarjan avausosa. Suomeksi sen tulisi olla kauppojen hyllyillä maaliskuussa. Paradise vaikutti muuten lupaavalta hahmolta, mutten voi sietää hänen nimeään :-D Abalone, ymmärrämme että tyttäresi on sinulle uniikki lumihiutale, mutta oikeasti jotain rajaa.

Ainoa miinus, jonka annnan (Assailin lisäksi) johtuu surkeasta käännöksestä, sillä kirjoitusvirheitä oli niin paljon. Lisäksi synninsyöjä oli muutamassa kohtaa synninsuoja  se vaihtui jossain kohtaa, mutta virheellinenkin termi mainittiin aika usein. Siksi en antanut viittä tähteä, vaikka tarina sen arvoinen olikin.

Tämä kirja oli parasta BDB:tä pitkään aikaan, ovat aiemmatkin kirjat olleet hyviä mutta tässä tuli juuri sellainen tietty fiilis, jota viiden ensimmäisen kirjan kohdalla koin (ja myös parissa muussa siinä välissä). Varjot sai minut nauramaan, jännittymään ja lopussa itkemään.

Margaret Atwood: Penelopeia

★★★★★

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005

Sivuja: 166

"Hän oli aina niin vakuuttava. Monet ovat uskoneet, että hänen kuvauksensa tapahtumien kulusta pitää paikkansa -muutama murha, pari kaunista viettelijätärtä ja yksisilmäistä hirviötä sinne tai tänne. Minäkin uskoin häntä aika ajoin. Tiesin, että hän on vilpistelijä ja valehtelija, en vain uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. Enkö minä ollut sentään oluut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamisesta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta -joskus lähes pakkoa- tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia. Tottahan hekin voisivat olla yhtä harkitsevia, luotettavia ja kaiken kärsiviä kuin minä! Tällaisen asenteen omaksuivat runonlauluajat ja tarinoiden sepittäjät. Älkää matkiko minua, tekisi mieli huutaa teille -juuri niin, teille! Mutta kun yritän huutaa, ääneni on kuin pöllön huhuilua."

S.14

Margaret Atwoodista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hän kirjoittaa kiinnostavista ja kantaaottavista aiheista, hänen naishahmonsa ovat aitoja, älykkäästi luotuja ja kirjoitustyyli on fiksua ja piikikästä.

Tarina kertoo antiikinaikaisen Odysseia-legendan Odysseuksen vaimon, Penelopen näkökulmasta (ja tajusin vasta nyt että kirjan nimi on väännös Odysseiasta). Tarina lienee monelle tuttu: Ithakan kuningas Odysseus lähtee Troijan sotaan, jota käydään kauniin Helenan takia, rakentaa Troijan hevosen ja harhailee parikymmentä vuotta merellä suututettuaan Poseidonin. Odysseuksen seikkailuista ja urotöistä on väännetty monta versiota ja tarinaa, mutta entä Penelope? Hän on odottaa miestään, hoitaa taloutta, välttelee kosioita ja kutoo, aina, hänellä ei ole koskaan ollut muuta roolia kuin olla kuuliainen vaimo. Atwood on kuitenkin tarttunut tähän älykkäänä pidettyyn ja sivuun jätettyyn kuningattareen ja kirjoittanut nerokkaan tarinan yksipuoliseksi jääneestä legendasta ja antaa näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla miehisten legendojen sivutuote.

Kuten jo sanoin, Atwood kirjoittaa ihania naishahmoja, Penelope kertoo tarinaansa kuolemansa jälkeen ja hänen muisteluissaan on pisteliäs, hieman katkera sävy, ei vain Odysseuksen vaan myös serkkunsa Helenan takia. Helenan vuoksihan Troijan sota käytiin ja se ajoi Odysseuksen pois kotoa. Penelopen katkeruus ei ole vain mustasukkaisuutta vaan hän ei voi sietää ylimielistä Helenaa ja tämän käytöstä. Ylimielinen ja kaunis Helena  tuhoaa mieluusti muiden elämiä ja pitää ihmisiä pilkkanaan, kun taas Penelope oli hiljainen ja herkkä eläessään eikä häntä kuunneltu tai kunnioitettu, vaikka prinsessa ja myöhemmin kuningatar olikin. Tuonpuoleissessa taas hänestä on tullut vahvempi ja terävämpi, hänen ajatuksiaan on hauska lukea etenkin kun hän puhuu suoraan lukijalle ja on tietoinen nykyajan tapahtumista ja tavoista.

"Niin minut luovutettiin Odysseukselle kuin paketillinen lihaa. Tosin kultaisessa kääreessä. Ikään kuin kullalla silattu verimakkara.

Ehkä vertaus tuntuu teistä julmalta. Lisättäköön että meillä lihaa pidettiin suuressa arvossa: ylimystö söi runsaasti lihaa, lihaa ja lihaa, aina ja ianaikaisesti avotulella paistettuna -meidän aikamme ei ollut mitään gourmet-keittiön kulta-aikaa."

S.46

Kirjassa seurataan myös Penelopen kahtatoista pelvelusneitoa, jotka auttoivat Penelopea selviytymään kosioista, mutta silti kokivat karvaan lopun. Heidän tarinansa kuullaan runomuotoisiana, sävy on katkeran ivaava mutta se tekeekin kerronnasta surullista. Heidän kohtansa olivat kirjan vaikuttavimpia.

Kirja oli (taas ;-)) melko feministinen, se kertoo siitä miltä tuntuu olla opettavainen legenda väärästä syystä ja ilman omaa tahtoaan, Penelope on selvästi kyllästynyt olemaan Odysseian kylkiäinen, arvotettu miehensä kautta. Hän ei kuitenkaan vihaa Odysseusta, mutta toisaalta ei ole antanut hänelle kaikkea anteeksi vaan heidän suhteensa on monimutkainen kuolemankin jälkeen.

Kirjan loppu oli yllättävä, silloin selvisi kahdentoista palvelusneidon ja Penelopen joidenkin lausahdusten merkitys. Ne antoivat Penelopeialle aivan oman sävynsä, eikä tarina jäänyt vain kopioiduksi legendaksi, josta on vaihdettu näkökulma. Lopussa tuli siis koettua pieni ahaa-elämys, joka oli oikeasti yllättävä. Toistan itseäni, mutta kirja oli nerokas. :-D

Vielä lisämainintana: kirjan kansi on upea, sei ole vain hutaistu "tämä näyttää hyvältä"-kansi, vaan sen suunnittelija on oikeasti tiennyt mistä kirja kertoo ja kannen yksityiskohdat selviävät kirjaa lukiessa.

Penelopeia on paljon rennompi kuin Orjattaresi ja jopa humoristinen. Lyhyen kirjan sai luettua hetkessä ja hyvillä mielin, jopa välillä nauraen. Toki kirjassa oli vakaviakin ja mietityttäviä kohtia, palvelusneitojen runot olivat ajatuksiaherättävää luettavaa. Tämä on juuri sellainen kirja josta pidän: älykäs ja hauska, joka kuitenkin sisältää vakavampaa asiaa ja fiksun naispäähenkilön. Miksei tällaisia kirjoiteta (tai julkaista) enemmän?