J.S. Meresmaa: Naakkamestari

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Robustos

Julkaistu: 2016

Sivuja: 163

★★★☆☆

"´Taivas pimeni. Ilma viuhui satojen siipien pehmeistä iskuista. Nostin katseeni valtavaan naakkaparveen, joka lensi pihamaan yli talojen kattoja hipoen. Niiden naksahtelevat ja kirskuvat äänet kutistivat sisäpihan luolan kokoiseksi. Kun parven häntäpää katosi ja pilvien siilaama päivänvalo palasi, pettymys raapaisi sydänalaa. En tiedä, mistä mieleeni johtui järjetön, pakahduttava toive, että ne olisivat ottaneet minut mukaansa.´

Valumestari Lundanin verstas on Ennin koti. Hän kaipaa, joka päivä vanhempiaan, jotka eivät koskaan tulleet hakemaan häntä. Eräänä aamuna Enni löytää naakan - ja hänen elämänsä muuttuu. Täysin.

Naakkamestari on Tampereelle vuoteen 1900 sijoittunut kertomus, joka yhdistää vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia."

En aluksi ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta, mutta nappasin tämän mukaani nuortenkirjahyllystä kun etsin nopeaa luettavaa. Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta.

Enni on rampa huutolaistyttö, joka työskentelee päivät pitkät Lundanien verstaalla, perheen isä kohtelee tyttöä ihan hyvin, mutta perheen tytär tekee kaikkensa, jotta Ennillä olisi mahdollisimman vaikeaa. Enni kaipaa vanhempiaan, jotka ovat luvanneet hakea hänet pois, mutta kaipaus on ajan saattossa muuttunut ennemminkin haaveiluksi. Vaihtelevuutta Ennin päiviin tuo loukkaantunut naakka, jota hän alkaa hoitaa. Naakan ilmestymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia ja vihdoinkin Enni pääsee pois Lundanien luota, mutta löytää itsensä halveksittujen ursiinien piilopaikasta.

Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana. Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle.

Ennin hahmokehitys ja menneisyyden selviäminen oli hieman ennalta-arvattavaa, mutta liikuttavaa. Kirjassa ei ole elämää suurempaa romantiikkaa tai lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä, mutta ehkä kirjan tekee liikuttavaksi se, että Enni saa kokea elämässään ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää, jotka taas ovat meille arkea. Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti. Ahdistavasta lopusta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava välipalakirja, joka sopii monenlaisille lukijoille.

Naistenviikkohaaste osa 3: Prinsessat pelastaa

Kaikki ovat varmaankin kuulleet ritareista, jotka pelastavat prinsessoja. Niitä tarinoita on kerrottu vuosisatoja, mutta viime vuosikymmeninä prinsessat ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja heittäneet tieransa nurkkaan pelastaakseen itse itsensä. Nämä prinsessat eivät huuda prinssien perään tai kikattele kosijoilleen,vaan he ovat joutuneet kohtaamaan siniverisyyden ikävät puolet, olivat ne sitten selkään puukottavat kruunun tavoittelijat tai puuduttavat tanssitunnit, mutta onnistuneet lopulta ratkaisemaan ongelmansa itse.

Kuva Risingshadowsta

Lohikäärmeen prinsessa

Kirjoittanut: Patricia C. Wrede

Julkaistu: 1990

Suomennettu: 2001 (WSOY)

Sivuja:?

"Cimorene on nuori sankaritar, prinsessa syntyjään mutta seikkailija tavoiltaan. Vanhemmat ovat suunnitelleet hänelle koruompelua prinssin kyljessä. Cimorene kuitenkin valitsee miekan ja magian. Hän pakenee ahdistavista kuvioista ja ryhtyy mahtavan ja kiehtovan Kazul-lohikäärmeen prinsessaksi. Hän taistelee velhoja vastaan ja kohtaa noidan, puhuvan linnun, kivisen prinssin - ja monia erilaisia lohikäärmeitä.

Patricia C. Wreden fantasiamaailmassa lohikäärmeet ovat suuria persoonallisuuksia, joiden pahimpia vihollisia ovat niljakkaat velhot. Cimorenen seikkailujen myötä käynnistyy uusi fantasiasarja Lumotun Metsän Kronikat. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantasian ja huumorin yhdistelmästä."

Cimorene kääntää satujen asetelman päälaelleen karatessaan kotoa ja ryhtymällä vapaaehtoisesti lohikäärmeen prinsessaksi. Kazul-lohikäärmeen luona Cimorene oppii kaikkea mikä ei kuulu prinsessolle, pelastavat prinssitä hän ohjaa muiden prinsessojen luo ja järkyttää näitä nasevilla kommenteilla. Cimorenen asenteesta suorastaan huokuu närkästys perinteisiä kaavoja kohtaan. Miksi lähteä prinssien mukaan vaimoksi kun lohikäärmeen luona saa kokkailla, harjoittaa taikuutta ja lukea? Tarinan huumori syntyy juurikin modernin prinsessan ja perinteisten arvojen kohtaamisista, jotka saavat muut hahmot hämmentyneiksi.

© Ethell Red

Kerjäläisprinsessa

Kirjoittaja: Magdalena Hai

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2012

Sivuja: 178

"Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Kerjäläisprinsessan maailma on omintakeinen ja kiehtovan aistivoimaisesti kuvattu. Teos on steampunkia, vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla. Magdalena Hain huima seikkailuromaani tuo tämän maailmalla suositun kirjallisuudenlajin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Teos aloittaa Gigin ja Henryn vaiheista kertovan trilogian."

Gigi joutuu piilottelemaan perheensä kanssa vallankaappaajilta ja elämään niukkaa elämää. Vaikka Gigi on asunut palatsissa eläen prinsessan elämää, hän ei tunne itseään kovin kuninkaalliseksi sisariensa saati äitinsä rinnalla. Kun vallankaappaajat lopulta löytävät Gigin perheen, tämä joutuu pakenemaan ystävänsä katupoika Henryn kanssa. Gigi ei kuitenkaan suostu jättämään sisariaan vihollisten kynsiin vaan aikoo pelastaa heidät nokkeluutensa ja rohkeutensa avulla, vaikkeivat hänen sisarensa prinsessuudestaan huolimatta kovin avuttomia ole.

© Ethell Red

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Sadeia ei ole samanlainen prinsessa kuin edellä mainitut, hän on hemmoteltu, itsekäs, nauttii asemastaan, muttei ole silti tyhmä. Sadeia osaa hallita maataan ja hoitaa ulkosuhteita, mutta toteuttaa samalla häikäilemättömästi omia halujaan muun muassa huonontamalla miesten asemaa. Sadeian tarina ei ole mitään epäitsekästä uhrautumista, vaan kasvamista ymmärtämään sen mikä lopulta on tärkeintä. Sadeialla on kyllä prinssi (ja prinsessakin) tukemassa kasvua, mutta se ei lainkaan vähennä hänen itsenäisyyttään tai valtaansa.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Kirjoittanut: Iida Sammalisto

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2015

Sivuja: 253

★★★★☆

"Suna kulkee vapaana kettunsa kanssa, kun hänen kintereilleen tupsahtaa tähtien poika. Lupus on tullut kertomaan, että suna on valittu, hänen on noustava vastustamaan pahaa. Suna kieltäytyy, mutta Lupus ei jätä tyttöä rauhaan."

Taidan lisätä tämän kirjan hankintalistalle. Tähtimosaiikki oli söpö, yksinkertaisesti söpö. Juuri tällaista luettavaa olen kaivannut kaikkien niiden ajatuksiaherättävien kirjojen jälkeen. Kevyt juoni, toimivat hahmot ja kieli, joka on suorastaan hunajaa silmille. Juonen helppous teki kirjasta rentouttava, muttei missään nimessä tylsää, sillä kirjan kieli ja kerronta ovat ehdottomasti kirjan kantava voima, hahmojen lisäksi.

Asetelma on klassinen: valitulle annetaan tehtäväksi kukistaa paha. Tässä ei kuitenkaan ole tärkeintä hyvän ja pahan valtataistelu vaan se, kuinka hahmot kasvavat sankareiksi. Periaatteessa jokaisessa kirjassa, jossa on tällainen asetelma hahmot kasvavat sankareiksi, mutta tässä suurimmat taistelut käytiin henkilöiden päiden sisällä, eikä sotatantereella. Hahmot olivat niin aidon tuntuisia ja psykologiaa tuntevalle järkeviä, heidän ajatuksensa olivat oikeasti oivaltavia.

Suna oli ihanan pippurinen ja itsenäinen, jonka reviiriä ja rajoja Lupus tulee rikkomaan. Yleensä "itsenäiset" naishahmot ovat kiukuttelijoita, jotka pelastetaan, mutta Suna oli oikeasti itsenäinen, joka pelastaa sekä itse itsensä että muita, etenkin Lupusta. Periaattessa pidin myös siitä kuinka tämä äärimmäisen itsenäisyyden varjopuoli tuli esiin, sillä ilman niitä Suna olisi ollut vain kylmä tai tuuliviiri. Hänen vapauden kaipuunsa oli myös aidonoloista ja kulki mukana koko tarinan ajan.

Lupusta kohtaan olin hieman epäileväinen, tietäjähahmoissa on jotakin ärsyttävän rauhallista, suorastaan lahnamaista. Lupus oli toki rauhallinen ja kohtaloon uskova tyyppi, mutta se alkaa rakoilla, mitä enemmän hän viettää aikaa Sunan kanssa. Hän ei muutu täysin toisenlaiseksi, vaan hän huomaa ettei kaikki ole niin kuin tähdille kerrotaan. Ja totta kai Sunan tulinen luone herättää hänessä jotain.

Suosikikseni nousi kuitenkin Ronan, Korppiruhtinaan soturi, joka jahtaa Sunaa. Hänen saalistusajatuksissaan oli jotakin, joka vetosi minuun ja minusta hän koki kaikkein suurimman kasvun kirjan lopussa. Hän oli kirjan traagisin hahmo, jonka maailman murenee pala palalta, hänen tuntemustensa seuraaminen on käsinkosketeltavaa.

Hahmojen lisäksi kirjan vahvoja puolia, ellei vahvin puoli, on kieli ja kerronta. Joissakin tapauksissa liika kuvailu ja taiteellisuus ovat puuduttavia, mutta ei tässä. Kuvailu suorastaan maalaa tapahtumat silmien eteen ja henkilöiden ajatusten ja tuntemusten kuvaukset ovat todentuntuisia ja samaistuttavia juurikin kielen ansiosta.

"Talvituulella oli hampaat. Iltaisin se laskeutui vuorten huipulta ujeltamasta ja liikuskeli kuuran jähmettämissä metsissä saalista etsien."

S.108

Koska suuri osa tarinaa on Sunan ja Lupuksen kamppailua Sunan kohtalosta, eikä ole täytetty toiminnalla, vaaditaan taitavaa tarinan kerrontaa, jotta se olisi mielenkiintoista. Asiat lipuvat sujuvasti ja tunnelmallisesti eteenpäin, ilman turhia hötkyilyjä. Jotkut ovat kritisoineet kirjan loppua hätiköidyksi, mutta minusta se oli sopiva, sillä minun mielestäni tärkeintä on hahmojen henkinen kasvu, vaikka on se pahan ylivallan nujerruskin asiaankuuluvaa.

Tämä on satu, jossa keskitytään ennen sivuunjääneeseen osa-alueeseen, tuoden aivan uudenlaisen lukuelämyksen vanhaan tarinarunkoon. Suosittelen tätä kirjaa sellaisille, jotka haluavat rentoutua soljuvassa kerronnassa ja keskittyä enemmän päähenkilöiden henkiseen kasvuun kuin miekkailutaitojen kehittymiseen.Tämä kirja on kerrassaan mainoa esikoisteos ja todella toivon, että Sammalistosta kuullaan vielä.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Kirjoittaja: Magdalena Hai

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2012

Sivuja: 178

★★★☆☆

Risingshadown kuvaus:

"Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Kerjäläisprinsessan maailma on omintakeinen ja kiehtovan aistivoimaisesti kuvattu. Teos on steampunkia, vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla. Magdalena Hain huima seikkailuromaani tuo tämän maailmalla suositun kirjallisuudenlajin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Teos aloittaa Gigin ja Henryn vaiheista kertovan trilogian."

Päätin aloittaa lasten- ja nuortenkirjakauden, sillä olen saanut tarpeeksi eriarvoisuudesta, sorrosta, väkivallasta ja kaikesta muusta mitä äidinkielen kursseille lukemani kirjat ovat sisältäneet. Kaikki se pohdiskelu kävi vain liian rankaksi, eikä minulla ole etenkään nyt aikaa huolehtia fiktiivisten hahmojen tuskista, kun koeviikko ja sen jälkeen lukuloma alkavat. Kerjäläisprinsessa sai kunnian aloittaa tämän uuden kauden ja korkata joululahjaksi saamani lukupäiväkirjan.

Aloin lukemaan tätä kirjaa jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin se vaan jäi kesken, mutta nyt se jälleen tarttui mukaani kirjastosta. Steampunk-maailmaan sijoittuvat kirjat ovat melkoinen harvinaisuus Suomen kirjamarkkinoilla, ja siksi tämä olikin virkistävää luettavaa. Aluksi olin hieman epäileväinen kirjan sisällöstä, sillä tarinan sivuja on vain 178 ja loput ovat selityksiä kirjan maailmasta. Kirja kuitenkin pääsi yllättämään, sillä se sai ahdettua sisäänsä kaikkea mitä hyvältä kirjata odotan: kuvailua, selityksiä maailmasta, historiaa, mielenkiintoisia hahmoja ja paljon käänteitä, jotka eivät kuitenkaan ole tönkköjä. Yleensä lyhyistä kirjoista jää uupumaan jotain, mutta tämä kirja oli oikea kerronnallinen tilaihme.

Kirjassa pidin kaikkein eniten sen hahmoista, vaikka Gigi ja Henry eivät olleet suosikkejani he olivat silti hyvät päähenkilöt. Gigi on kuninkaallisen perheen tytär, joka on ei miellä itseään prinsessaksi, sillä hän ei muista paljoakaan ajastaan palatsissa. Hän on hyvin sopeutunut Alhaistoon ja saanut sieltä ystävänkin, Henryn, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa, mutta pitää silti tarinoista. Gigin ja Henryn välillä on toimiva dynamiikka, vaikka välillä heidän vastakohtaisuutensa pistää silmään. Näistä kahdesta pidin Henryä järkevämpänä, sillä hänellä oli oikea kadunkasvatin epäilevä asenne kaikkeen, mutta Gigi taas oli välillä liian naiivi, sillä hän on mm. kertonut Henrylle olevansa maanpaossa oleva prinsessa ja luottaa liikaa ihmissusiin.

Suosikeiksi kirjassa nousivat sivuhahmot, etenkin kunigatar Sofia. Vaikka sivuhahmot saivat yllättävän paljon näkyvyyttä sivumäärään nähden olisin halunnut lukea heistä lisää, etenkin kuningasperheestä. Umbrovian prinsessat osaavat muutakin kuin ommella ja niiailla, heissä on myös äitinsä tulisuutta. Muillakin sivuhahmoilla oli oikea luonne eivätkä he olleet mitään väkisin väännettyjä erikoisia hahmoja, kuten nuorten kirjoissa joskus on.

Kirja oli mukavan nopeatempoinen, niin että lapsten mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei liian nopea vanhemmallekkin lukijalle.

Tämä oli oli kaikin puolin hyvä kirja, jopa jännittävä välillä. Toki kaipasin tähän lisää syvyyttä ja kuvailuja, mutta koska tämä on lasten- ja nuortenkirja se tulee myös nähdä sellaisena. Kuitenkin kun kirjan maailmasta annetaan paljon kiinnostavia vihjeitä esim. ihmissusiin ja kuningattaren sukuun liittyen olisin halunnut kuulla niistä enemmän. Kerjäläisprinsessa ei ole kuitenkaan kohderyhmäänsä vangittu, vaan sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Saatan tarttua jatko-osaan melko pian, sillä se löytyy omasta hyllystä.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)

Sivuja: 389

★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266

★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:

"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."

S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?

Anu Holopainen: Ihon alaiset

★★★★☆

Kirjoittaja: Anu Holopainen

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2015

Sivuja: 202

"JARAN on odotettava voisi ennen kuin hän voi itse päättää ulkonäkönsä  muokkauksesta. INKAN pitää vielä miettiä, mitä hän todella haluaa. MATIAS vihaa muokkauksia ja joutuu elämään vihollisten keskellä. PLASTIKPRINCESS  tietää miten hankkia rintaimplantit, vaikkeivat rahat ja ikä riitäkään.

Ihon alaiset on kylmäävä kuva on kylmäävä kuva tulevaisuudesta, joka ei ehkä ole kaukana. Moderni ja monipuolinen tarinakooste - blogikirjoituksia, nettipostauksia, TV-katkelmia - on suositun nuortenkirjailijan uusi vahva näyttö"

Ulkonäkökeskeisyys ei ole nykyäänkään vierasta, päinvastoin, mutta Holopaisen kirjassa ulkonäkö, ja mieluiten muokattu sellainen, vaikuttaa niin ystäväpiiriin kuin opiskelu- tai työpaikan saantiin. Ulkonäöstä on tullut uusi fundamentalistinen uskonto kiihkoilijoineen ja terroristeineen. Ihmiset ovat ulkonäön orjia, ihon alaisa, kuten nimikin kertoo.

Ihon alaiset kertoo siis tulevaisuudesta, jossa kauneusleikkaukset ja kehon muokkaukset ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus. "Luomuilua" eli muokkaamattomuutta katsotaan karsaasti. Ei ole väliä ketä muokkaa mitäkin ja mitenkin, kunhan ei ole luomu. Leikkauksia oikeutetaan mm. itsensä ilmaisulla ja mielenterveyden edistämisellä (poistaa itsetunto-ongelmia, mukamas). Luomut taas saavat osakseen vihaa koska haluavat poistaa leikkaukset ja samalla niiden hyvät puolet.

Vaikka kirjan ulkonäkökeskeinen maailma oli inhottava, oli se myös kiehtova. Minua kiinnostaa ja oikeastaan viehättääkin ajatus, että tatuoitu ja muokattu ihminen saisi ennemmin työpaikan kuin luomu. Veikkaisin että jos eläisimmen kirjan mukaisessa maailmassa minulla olisi keijunkorvat ja animesilmät. Toisaalta näin muokkaushuumassa enemmän huonoa kuin hyvää. Keijunkorvien hyväksyntä ei tee maailmasta, jossa ihmisiä hakataan ja jopa tapetaan luomuilun tai muokkailun takia, lainkaan parempaa.

Hahmoja ja näkökulmia oli monia, ulkonäkö hallitsi heidän kaikkien elämää halusivatpa he sitä tai eivät, sitä ei päässyt pakoon.

Jara ja Inka ovat kumpikin maltillisia ulkonäön suhteen, vaikka Jara kallistuukin enemmän muokkausten puolelle. He haluavat olla omia itsejään ja antaa muiden olla, he eivät ehkä ymmärrä kaikkien mielipiteitä ulkonäöstä, mutta sehän on vain inhimillistä. Jaran muokkaushalu lienee pohjautuvan enemmän teinimäiseen ryhmäpianeeseen kuin puhtaasti omaan haluun, sillä hän vertaa itseään jatkuvasti muokattuihin kavereihinsa ja häpeää luomuuttaan. Inka on tyytyväinen itseensä, vaikka uskoo joskus muokkaavansa itseään, hän kuitenkin alkaa kyseenalaistaa itseään kun Jara ajattelemattomuuttaan hehkuttaa muokkauksia.

Kirjan ääripäät taas ovat PlastikPrincess ja Matias. PlastikPrincess on yläastelainen prostituoitu, joka yrittää kaikin keinoin keplotella itsensä muokattavaksi. Hän pitää blogia, jossa kertoo kuinka on ansainnut rahansa. Matias on ääriluomu, joka elää "muovipään" ja "silpojan" kanssa, kokien arvopohjaista pahoinvointia mihin tahansa meneekin. Hän kuuluu aktivistiryhmään, joka vastustaa muokkauksia yleensä rauhallisesti.

Pidin eniten Inkasta, joka oli järkevä ja sinut muokkaamattoman itsensä kanssa. Toisaalta janosin tietää mitä PlastikPrincesille tulee tapahtumaan, vaikka inhosinkin koko hahmoa. Tai oikeastaan säälin enemmän, mutta hänen ajatuksensa ja käytöksensä aiheuttivat sapen kiehumista. Hän keräsi vapaaehtoisesti rahaa myymällä itseään ja vielä ylpeili sillä. Hänen osiaan lukiessani päässäni soi vaan:"Hän on alaikäinen! >:-("

Juurikin Plasticprincessin takia en suosittelisi kirjaa alle 15-vuotialle (vaikka olisin luultavasti olisin lukenut tämän nuorempanakin, jos tämä olisi jo julkaistu, mutta kaksinaismoralismi on niin kivaa).

Kaiken kaikkiaan ajatuksia ja tunteita herättävä kirja, vaikka lyhyt olikin. Vaikkei vielä leikkauksista ja muokkauksista ole Suomessa tullut suositeltavia, on häkellyttävää huomata että siihen suuntaan taidetaan olla menossa. Kirja sopii hyvin nuorille, niin kuin se on suunnattukin, mutta myös vanhemmat lukijat löytävät siitä ajattelemisen aihetta.

Kirja voi kuitenkin olla herkemmille lukijoille raskas, jopa järkyttävä. (Mutta niinhän vaikuttavat kirjat yleensä ovat ;-))