J.S. Meresmaa: Naakkamestari

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Robustos

Julkaistu: 2016

Sivuja: 163

★★★☆☆

"´Taivas pimeni. Ilma viuhui satojen siipien pehmeistä iskuista. Nostin katseeni valtavaan naakkaparveen, joka lensi pihamaan yli talojen kattoja hipoen. Niiden naksahtelevat ja kirskuvat äänet kutistivat sisäpihan luolan kokoiseksi. Kun parven häntäpää katosi ja pilvien siilaama päivänvalo palasi, pettymys raapaisi sydänalaa. En tiedä, mistä mieleeni johtui järjetön, pakahduttava toive, että ne olisivat ottaneet minut mukaansa.´

Valumestari Lundanin verstas on Ennin koti. Hän kaipaa, joka päivä vanhempiaan, jotka eivät koskaan tulleet hakemaan häntä. Eräänä aamuna Enni löytää naakan - ja hänen elämänsä muuttuu. Täysin.

Naakkamestari on Tampereelle vuoteen 1900 sijoittunut kertomus, joka yhdistää vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia."

En aluksi ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta, mutta nappasin tämän mukaani nuortenkirjahyllystä kun etsin nopeaa luettavaa. Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta.

Enni on rampa huutolaistyttö, joka työskentelee päivät pitkät Lundanien verstaalla, perheen isä kohtelee tyttöä ihan hyvin, mutta perheen tytär tekee kaikkensa, jotta Ennillä olisi mahdollisimman vaikeaa. Enni kaipaa vanhempiaan, jotka ovat luvanneet hakea hänet pois, mutta kaipaus on ajan saattossa muuttunut ennemminkin haaveiluksi. Vaihtelevuutta Ennin päiviin tuo loukkaantunut naakka, jota hän alkaa hoitaa. Naakan ilmestymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia ja vihdoinkin Enni pääsee pois Lundanien luota, mutta löytää itsensä halveksittujen ursiinien piilopaikasta.

Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana. Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle.

Ennin hahmokehitys ja menneisyyden selviäminen oli hieman ennalta-arvattavaa, mutta liikuttavaa. Kirjassa ei ole elämää suurempaa romantiikkaa tai lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä, mutta ehkä kirjan tekee liikuttavaksi se, että Enni saa kokea elämässään ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää, jotka taas ovat meille arkea. Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti. Ahdistavasta lopusta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava välipalakirja, joka sopii monenlaisille lukijoille.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjoittanut: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 335

★★★★☆

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren  historian j anykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta."

Olen aiemmin lukenut Itärannalta Teemestarin kirjan, josta en pitänyt niin paljon kuin olisin olettanut. Huolimatta latteasta kokemuksesta, jonka Teemestarin kirja minulle antoi, tartuin silti Kudottujen kujien kaupunkiin, en ole kyllä ihan varma miksi.

Kirjan päähenkilö on nuori kutoja Eliana, joka elää muiden kutojien tavoin Seittien talossa, joka on yksi Taitojen Taloista. Seittein Talon lähettyviltä löytyy nuori, pahoinpidelty nainen, jolla on tatuoitu käteen Elianan nimi. Naista aletaan hoitaa Seittien Talossa ja hän jää sinne asumaan, kun hän osoittautuu taitavaksi kutojaksi, eikä pysty kertomaan mitään itsestään.

Sen lisäksi että Eliana yrittää selvittää miksi tytön kädessä lukee hänen nimensä, hän pyrkii myös säilyttämään salaisuutensa. Kaupungissa, jossa unien näkö on kielletty alkaa ilmetä uniruttoa, joka tekee kaupunkilaisten elämästä entistäkin tukalampaa jo valmiiksi totalitaarisen vallan alla.

Kamppailessaan näiden asioiden kanssa Eliana ja puhumaton Valeria alkavat pikkuhiljaa lähntyä.

Kirja käsittelee taas tärkeitä teemoja, mutta minusta oli mukavaa, että tässä kirjassa oli tärkeiden teemojen lisäksi enemmän seikkailun ja juonen tuntua. Itärannan tyyli sopii paljon paremmin fantasiaan kuin dystopiaan. Lisäksi hänen luovuutensa pääsi kunnolla kukoistamaan, kun hän sai luoda kokonaan oman maailman ilman meidän maailmamme rajoituksia. Kirjassa oli monia elementtejä joista pidin, kuten unet, taitojen mukaan jaetut talot sekä erityisesti tatuoinnit. Tatuoinnit ovat liian vähän käytetty elementti suomalaisessa kirjallisuudessa, ja alkujaan se olikin yksi syy, joka sai minut jatkamaan kirjaa hitaasta alusta huolimatta.

Tässä kirjassa on samoja elementtejä kuin Teemestarin kirjassa, totalitaarinen valtio sekä päähenkilö, joka piilottelee salaisuuttaan. Toisin kuin Norian seikkailuissa, Elianan kapina ei jää yksilötasolle, vaikkei hänestä tule Katnissin tapaista kapinan keulakuvaa. Teemoista taas ympäristö ja ihmisen tuhovoima ovat kirjassa keskeisiä, mutta mukaan mahtuu myös useampia teemoja kuten sukupuoli, eikä nyt puhuta vain miehistä ja naisista.

Vaikka alku kangerteli pidin silti kirjasta todella paljon. Elianan ja Valerian suhde oli ihanan rauhallinen, eikä olennaisesta lipsuttu mihinkään vaaleanpunaiseen huttuun ja palattu taas takaisin etenemään juonessa,vaan nämä kaksi asiaa kulkivat koko ajan rinnakkain. Myös sukupuolen käsittely tässä kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka Ila olikin pienessä roolissa.

Odotan mielenkiinnolla millaisia kirjoja Itäranta tulee tulevaisuudessa meille tarjoamaan. Henkilökohtaisesti toivon sen olevan lisää fantasiaa, mutta tuskin tulen karttamaan muitakaan genereitä, jos hän niistä kirjoittaa.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Osuuskumma

Julkaistu: 2016

Sivuja: 385

★★★☆☆

"Murhia, juonia, valtapelejä sekä miesten välistä intohimoa.

Keskilinna. Kaupunki, jonka kuningas hallitsee alusmaita hovijuonten puristuksessa. Kaupunki, jossa ritarin ovela mieli on hänen paras aseensa – ja toisinaan hänen tuhonsa.

"He ottivat miekkani, ja kerrankin olin tyytyväinen, että isäni oli kuollut."

Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista: Aseenkantajan kunnia , Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Pienoisromaanit on julkaistu aiemmin e-kirjoina. Painettu versio sisältää epilogin, joka on entuudestaan julkaisematon."

Kiinnostuin näistä pienoisromaaneista kun ne ilmestyivät, mutta koska minulla on ollut huonoja kokemuksia e-kirjoista jätin nämä suosiolla väliin. Onneksi tämä kokoelma kuitenkin painettiin ja pääsin lukemaan Jehremin ja Konnon seikkailuista.

Konno on Jehremin uskollinen aseenkantajakokelas, jonka maailma kuitenkin musertuu kun Jehrem ei halua häntä aseenkantajakseen. Konno joutuu häpeissään ja pettyneenä palaamaan kotiinsa. Mutta Jehrem ei erottanut Konnoa siksi, että tämä olisi hoitanut tehtävänsä huonosti, vaan Jehrem huomaa omaavansa tunteita Konnoa kohtaan. Eivätkä nämä tunteet ole sellaisia mitä ritarin ja aseenkantajan välillä kuuluisi olla. Konnon erottaminen on kuitenkin viimeinen pisara Jehremin ritarin uralle, joka on saanut kolhuja hänen edellisen aseenkantajansa kuolemasta, joten hän menettää miekkansa. Jehrem alkaa tonkimaan menneitä ja haluaa selvittää kuka oli hänen aseenkantajansa kuoleman ja hänen mustamaalaamisensa takana. Avukseen hän pyytää ainoan henkilön johon uskaltaa luottaa ja vastahakoisesti Konno liittyy mukaan seikkailuun, jonka seurauksena paljastuu juonia juonien perään. Jottei juonien ratkominen olisi liian helppoa täytyy selvitellä omia tunteitaankin.

Vaikka haluaisin lukea enemmän homoseksuaalisista suhteista etenkin fantasiakirjoissa, olin hieman varautunut tämän kirjan suhteen. Ensinnäkin siksi, että olen lukenut muutamia kirjoja joissa on mukamas juoni, mutta se jää latteaksi kuten hahmotkin, sillä tarina on kirjoitettu mentaliteetilla "hihiii, miehet panee". Toiseksi mietin kuinka nopeatempoisia (hutaistuja) nämä kolme tarinaa olisivat, sillä jokainen niistä oli noin 120 sivua pitkä, ja jokaiseen pätkään on mahdutettu romantiikkaa, mysteeriä, seikkailua ja selityksiä kirjan maailamasta.

Onneksi ennakkoluuloni kirjasta osoittautuivat vääriksi. Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana.

Vaikka olin enemmän kiinnostunut tarinan juonitteluista en silti pitänyt Konnon ja Jehremin suhdetta tylsänä tai väkinäisenä. He eivät antaneet tunteiden sekoittaa itseään liikaa vaan muistivat seilaavansa vaarallisilla vesillä, kirjassa ei myöskään sorruttu facepalmauksia aiheuttavaan ns. naismaiseen lepertelyyn joita on homoromantiikassa tullut myös luettua vaan miesten keskenäinen kiusoittelu oli nokkelaa. Pidin kummastakin hahmosta, mutta etenkin Konnosta, sillä hänessä tapahtuu tarinan aikana selviä muutoksia. Lisäksi asetelma heidän suhteessaan on mielenkiintoinen, ei aivan sellainen, jota yleensä palvelija-palveltava -romansseissa näkee.

Juonittelun ja romanssin lisäksi kirjan maailma on kiinnostava. Kiinnostuin eritoten Delvistä ja delviläisnaisten maineesta. Oli mukava lukea vahvoista, itsenäisistä ja hieman kieroistakin naisista, vaikka he olivatkin vain sivuosissa. 

Tätä kirjaa lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että kyse on kolmen pienoisromaanin yhteisniteestä. Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto -osien alussa kerrataan edelliset tapahtumat jolloin voi helposti tulla tunne, että kirjassa toistetaan liikaa. Kuitenin kirjat ovat alunperin ilmestyneet erikseen ja julkaisuväli on kestänyt jonkin verran, jolloin lukijoille pieni kertaus on ollut tarpeen.

Suosittelen kirjaa niille jotka haluavat lukea miesten (ei itseään etsivien teinipoikien) välisestä romanssista. Vaikkei fantasiasta olisi kiinnostunutkaan niin en usko sen häiritsevän tässä kirjassa, koska tämä ei sisällä esim. taikuutta vaan fantasia tulee Meresmaan itse luomasta maailmasta. Suosittelisin myös niitä, jotka ovat lukeneet e-kirjat vilkaisemaan kirjan epilogia, joka antaa sarjalle hallitumman lopetuksen kuin pelkkä Kuninkaan tahdon loppu.

Kuva Lukutoukan kulttuuriblogista. Äijämeininki tulkittu lähinnä siten, että päähenkilöt olivat miehiä :-D

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kirjoittanut: Anu Kaaja

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 167

★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆

1.Vesi

Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo

Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra

Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:

Top3 ★★★★★

1. Kuoret

Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu

Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen

Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.

Miina Supinen: Mantelimaa

Kirjoittaja: Miina Supinen

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 317

★★★☆☆

"Jarruton vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.

Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä. Mutta kun sähköisku paiskaa aviomiehen koomaan, entisen poptähden on perheensä elättääkseen pakko lähteä töihin Mantelimaahan.

Siis minne? Mantelimaa on sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa uhmaten rakennettu uuden ajan joulumaa, jossa voi ihastella mekaanisten tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata Elfetit-ryhmän eroottiseen esitykseen - ja käydä välissä vaikka rautakaupassa.

Valtakuntaa hallitsee tornistaan joulupukkimainen liikemies Jonne J. Halkio, Mollin vanha tuttu joka pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Jouluparatiisin kimaltavien lattioiden alla lymyää kuitenkin toinen maailma, jota johtaa kammottava Nukentekijä synkkine suunnitelmineen.

 Kun lumialtaasta löytyy ruumis, Mantelimaan piparikulissit alkavat murtua."

Takatalven päättymisen kunniaksi tuli luettua jotain jouluista. Odotukset eivät olleet hirveän korkealla kirjan suhteen, sillä tämä on jännityskirjallisuutta, eikä se ole mieligenereni. Toiseksi olen lukenut blogeista, että lapsilla olisi suuri rooli tässä kirjassa, mikä ei myöskään oikein sytytä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, jännitys oli oikeasti jännää eivätkä lapsihahmot olleet ärsyttäviä.

Mantelimaa on jouluteemainen ostosparatiisi, joka on myös kauppakeskeuksen, huvipuiston ja kylpylän epäpyhä risteytys. Mekaaniset tontut heiluttat vilkkuvalojen seassa ja huutelevat ohikulkijoille kaikkea jouluista. Viihdettä on tarjolla lapsiparkeista strippibaareihin ja suklaakylpyihin. Mantelimaata johtaa Jonne J. Halkio, joka toteuttaa joulumaan irvikuvassaan mitä milikuvituksellisempia ja idioottimaisimpia ideoitaan. Lastenohjelmista tuttu ja entinen teinitähti Molli Nieminen joutuu ottamaan Jonnen tarjoaman työn vastaan hampaita kiristellen, heidän yhteinen menneisyytensä ei ole mitenkään mairitteleva. Heidän lisäkseen tarinassa seikkailevat Mollin lapset, jotka tutustuvat Mantelimaan pimeisiin nurkkiin, sekä arka Felix, joka on Jonnen alainen, seikkailemaan pääsee  myös Mollin koomasta toipuva mies.

Tarina vaikutti aluksi oudolta, jopa ärsyttävältä, Mantelimaan outouden kuvailussa tuntui olevan liikaa yrittämistä, sillä outoja yksityiskohtia oli liikaa. Kuitenkin kun ensimmäinen osa oli selätetty ja Mantelimaan tonttuja ei tarvinnut enää kuvailla päästiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Mantelimaassa on tapahtunut yllättäviä kuolemia ja katoamisia, mutta ne eivät ole tapahtuneet summan mutikassa, vaan kaikkia uhreja yhdistää menneisyydessä eräs asia, josta edes henkilöt itse ole tietoisia tai eivät ainakaan usko siihen.

Vaikka tässä tapahtuu murhia, tämä ei onneksi ole rikoskirjallisuutta, poliisit pysyvät maijoissaan, eivätkä päähenkilötkään jahtaa syyllistä päätä pahkaa, vaan kakki selviää aikanaan. Sen lisäksi, että jossakin niin iloisessa ja lapsellisessa ympäristössä kuin Mantelimaa tapahtuu murhia on kirjassa paljon muutakin synkkää: Antipukki, Nukentekijä, onkaloiset, mielisairaala Ahjo. Kaikkea näitä ei kuitenkaan selitetä lukijoille heti, vaikka niistä puhutaan paljon, sillä ne ovat niin itsestään selviä asioita/huhuja kirjan maailmassa, ettei niitä tarvitse selittää. Juuri nämä yksityiskohdat herättivät mielenkiinnon ja loivat jännittynyttä tunnelmaa.

Kirjassa seikkaillaan sekä nykyhetken joulumyllerryksessä, että Mollin menneisyydessä, jossa tavataan niin sirkustaiteilijoita kuin huumejengejäkin. Mollin menneisyys oli mielenkiintoinen, ja vaikka hän on entinen pop-tähti sitä osaa hänen elämässään käsitellään melko vähän. Mielenkiintoisinta takaumissa oli mielisairaala Ahjo, jossa Molli oli periaatteessa ilman syytä. Myös Mollin lasten touhut ovat mielenkiintoisia, kukaan Mantelimaassa ei puutu lasten touhuihin, kun eivät omat vanhemmatkaan puutu. Siispä tytöillä on vapaus tutkia paikkoja, joihin aikuiset eivät kiireeltään ehdi katsoa tai eivät uskalla, oli pelon syynä sitten itsesuojeluvaisto tai potkujen pelko.

Mantelimaa oli oikein mukava jännityskirja, joka oli oikeastikin jännä. Asiat kudottiin pikku hiljaa yhtenäisiksi ja takaumat antoivat lisäsyvyyttä tarinaan, jota ei olisi ollut jos asiat olisi vain selitetty. Kirjan loppu oli periaatteessa pienoinen pettymys, sillä tarinalla oli aineksia paljon hurjempaankin huipennukseen, mutta toisaalta se olisi ollut arvattavaa. Tämä oli ihan mukava välipalakirja.

Aapo Rapi: Kosmista kauhua

Kirjoittajat: Aapo Rapi ja Peppe Koivunen

Kuvitus: Aapo Rapi (piirrokset) ja Peppe Koivunen (värit)

Kustantaja: Like

Julkaistu: 2014

Sivuja: 79

★★★ ½☆

"Olipa kerran pari tyyppiä...

Aapo Rapi tunnetaan undergroundhenkisistä sarjakuvistaan. Hänen albuminsa  Meti on ollut ehdolla Euroopan arvostetuimman sarjakuvapalkinnon saajaksi Angoulěmen festivaalien pääsarjassa."

En yleensä lue länsimaisia sarjakuvia, sillä länsimaalaisia sarjakuvia leimaa hutaistun näköinen yksinkertaisuus tai amerikkalaisten sankarisarjakuvien jäykkyys. Kosmista kauhua  eksyi kuitekin kirjapinooni, sillä sen värimaailma kiinnitti huomioni jo kaukaa. Värien käyttö onkin sarjakuva-albumin paras puoli huumorin lisäksi.

Kosmisessa kauhussa seikkailaan tupakoivan Draculan ja hänen palvelijansa Igorin kanssa. Kaksikko viettää tyytyväisiä öitä linnassaan urkuja soittaen ja kauhukirjallisuudesta keskustellen. Valitettavasti edes elävän kuolleen legendan linna ei ole turvassa nykyajan byrokratialta, sillä linnan rauhaa saapuu häiritsemään muuan tarkastaja, joka vaatii Draculalta virallisia ja kirjallisia selvityksiä niin työ-, asumis-, vero- kuin mielenterveysasioistakin. Koska ihmiset toimivat kirkkaassa päivänvalossa Dracula lähettää palvelijansa Igorin hoitamaan asiaa, kuitenkin kun palvelija jää sille tielleen Dracula alkaa huolestua ystävästään ja lähtee etsimään tätä. Etsintä ei kuitenkaan suju ongelmitta ja Dracula joutuukin ongelmiin niin nykyajan tapojen kuin menneisyyden tuttavien kanssa.

Vaikka sarjakuvan juoni ei ole yllätyksellinen, on se sisällöltään sitäkin parempi. Dracula ja Igor keskustelevat paljon kirjallisuudesta ja elokuvista, eikä edes kauhukirjallisuuden mestari Lovecraft jää paitsi kaksikon kritiikistä. Keskustelun yleisin aihe on se, että ennen kaikki oli paremmin, eikä nykyajan mukavuuksia siedetä. Dracula pitää kiinni dramaattisista ja kuuluisista hokemistaan, ei ihme että hänen mielenterveyttään epäillään, sillä hän ei halua irtaantua roolistaan. Menneisyydessä Dracula oli ehkä pelätty pimeyden herra, mutta nyt hän on vieraantunut maailmasta ja kaikki sen uutuudet pelottavat häntä. Oli suorastaan suloista katsella kuinka vampyyri imee paniikissa tupakkaansa pälyillen baarien asiakkaita.

Igor puolestaan ei ole niin dramaattinen nykyaikaa ja ihmisiä pelkäävä otus, vaan toimii suorastaan välinpitämättömästi. Hän ei ole lainkaan sellainen vampyyrinpalvelija, jollaisiksi ne yleensä mielletään. Hänen ja Draculan suhde muistuttaa enemmän kämppiksiä kuin herraa ja palvelijaa, tämä on kuitenkin mielestäni hyvä ja tunnelma on rento. Vaikkei Igorin ja Draculan herra-palvelija- suhde ole kovin ilmeinen, huomaa siinä kuitenkin kuinka Igor joko vain myötäilee tai on hiljaa. Örmyn kasvoilla ei kuitenkaan juuri näy hänen ajatuksiaan.

Kuvituksessa parasta oli väritys, värit yksinkertaisia, mutta murrettuja, sävyeroja ei juuri ole esim. varjostuksissa. Vaikka värit ovat enimmäkseen kirkkaita, yksinkertainen käyttö mustan kanssa luo yllättävän synkkää tunnelmaa ja kontrastia, vaikka värit ovat kirkkaita.

Länsimaalaiseksi sarjakuvaksi tämä oli piristävä. Sopivasti huumoria ja ironiaa niin nykyaikaa kuin vanhoja taruja kohtaan. Etenkin nyt kun viime vuosina vampyyrit ovat olleet suosiossa tällainen huumoripala on hyvää luettavaa niille, jotka ovat kyllästyneet kulmahampaisiin ja kimallukseen. Tässä sarjakuvassa käsitellään juuri sitä, mikä teini-Dracula -kirjoissa unohtuu, se miten vampyyri selviytyy nykyajassa ja tottuu siihen, kun on elänyt satoja vuosia.

Carita Forsgren: Auringon kehrä

Kirjoittanut: Carita Forsgren

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2010

Sivuja: 508

★★ ½☆☆

"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.

Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."

Kaksi ja puoli tähteä ei kerro kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois, sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.

Jossain kahdensadan sivun paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut, lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni. Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa näkyjä heistä tai seksi on hyvää.

Amunhotep taas on Kemetin kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä. Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua, sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.

Kirjan kieli oli outoa, siis sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää sanoja "siitäs sait", "muija" ja "kakkonen" . Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.

Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä. Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin, enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista". 

Vaikka alku tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.

Elokuva: Äkkilähtö

Ohjaaja: Tiina Lymi

Tuotanto: Nina Laurio, Solar Films

Genere: Kotimainen, komedia, draama

Ikäraja: K12

Varoitukset: Väkivalta

Kesto: 1h 39min

★★★☆☆

"Kun rakkaus pettää, on aika ottaa äkkilähtö

Menestynyt kolmekymppinen Katri (Lotta Kaihua) saa tietää miehensä Mikon (Antti Holma) eläneen kaksoiselämää virolaisen Sirlen kanssa. Hän päättää paeta siltä seisomalta pariskunnan autolla kohti lentokenttää ja unelmiensa ulkomaita. Kostoksi Mikolle. Hän ottaa mukaansa lähtötohinoissa yllättäen vaatekaapista löytyneen rahakassin, jonka sisällön alkuperä on vähintäänkin epämääräinen.

Katrin huomaamatta autoon on noussut parkkipaikalta myös pakomatkalla oleva naapurin 8-vuotias tyttö Anna (Eedit Patrakka). Tyttö on päättänyt karata rikollista isäpuoltaan Teroa (Ville Tiihonen) ja päästä keinolla millä hyvänsä turvallisen ja vahvan mummonsa (Marja Packalén) luokse Kainuuseen. Annallakin on mukanaan jotain sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Autossa tyttö pitää tomerasti huolen siitä, ettei Katri pääse hänestä millään eroon. Edessä onkin täydellinen matkasuunnitelmien muutos unelmien ulkomailta kohti Kainuun korpia. Viedessään arvaamatonta ja päättäväistä Annaa tämän mummon luokse Kainuuseen, Katri joutuu pitkin hampain epämukavuusalueelle lapsen kanssa. Matkantekoa mutkistavat entisestään jo alkumetreiltä taka-ajoon lähteneet Mikko ja Tero.  

Kuvioita tulevat sekoittamaan myös vastentahtoisen viehättävä kirpputorin pitäjä Johannes (Jussi Vatanen) sekä Mikon uusi vaimoke Sirle jonka rooli osoittautuu lopulta isommaksi kuin kukaan osasi kuvitella.

Matka ei mene ollenkaan kuten oli suunniteltu. Kuitenkin Katri ja Anna löytävät sen kuluessa jotain, jota eivät tienneet tarvitsevansa ennen kuin olivat miltei menettämässä sen: toisensa."

Viime vuonna kävin katsomassa monta Putous-sarjasta tuttujen näyttelijöiden tähdittämää elokuvaa, joista pidin suuresti, enkä nytkään joutunut pettymään. Vaikka tässä elokuvassa oli koomikkoja ja komediaa, ei draamaltakaan vältytty, enkä tarkoita vain parisuhdedraamaa, vaan vakavia aiheita ja kohtauksia.

Katrin ja Annan pakomatka on tragikoominen, on sekä hauskoja, surullisia että säälittäviä tilanteita. Etenkin narkkariäidin ja alkoholisti isäpuolen kanssa kasvanutta Annaa kävi välillä sääliksi, hän on joutunut pärjäämään enimmäkseen omillaan varoen isäpuolta. Minua hieman inhottivatkin Annan jutut, oli kamalaa kuunnella kuinka lapsi voi kasvaa sellaiseksi kuin ympäristönsä, hän mm. puhui siitä kuinka hänen äitinsä tanssii miehille, aivan kuin se olisi normaali työ. Katrin reaktiot nokkelan Annan kommelluksista turhauttivat, mutta mitä enemmän tytön kotioloista selviää sitä huolestuneemmaksi ja kiltimmäksi Katri muuttuu. Suhde on kaikesta hankaluudestaan huolimatta hyödyllinen kummallekin, Katri saa käsitellä omaa äitisuhdettaan ja Anna saa sellaisen.

Osittaisesta rankkuudestaan huolimatta elokuvaan mahtui paljon huumoria. Mikko ja Tero olivat elokuvan pahiksien lisäksi myös pellejä, enimmäkseen pellejä: rakkaalleen lepertelevä bisneshipsteri jahtaamassa eksäänsä ilmavaivaisen alkoholistin kanssa. Annan mummo taas oli aika badass traktorinsa ja haulikkonsa kanssa. Elokuvan paras hahmo oli kuitenkin Jussi Vatasen esittämä Johannes, joka on sekä juntti että herrasmies samassa paketissa.  Kenellekään ei liene yllätys mikä tämän "vastentahtoisen viehättävän kirpputorinpitäjän" tarkoitus elokuvassa on, mutta hänen, Katrin ja Annan pieni perheleikki oli suloista.

Pakko kyllä myöntää syyllisyyteni siihen, että halusin nähdä elokuvan alunperin juurikin Putous-tähtien takia, mutta kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta. Elokuvan tempo olisi mielestäni saanut olla hieman nopeampi, sillä maisemakuvauksia oli mielestäni hieman liikaa. Toisaalta jos niiden tilalle olisi yritetty laittaa huumoripätkiä se olisi voinut olla väkinäistä. No, tällaisella tuli sitten aloitettua vuoden elokuvissa käynti, toivottavsti suomalaisten elokuvien taso pysyy tällaisena. Hyvänä.