Naistenviikkohaasteen postaussarja osa 1: Tietoa naisista

Tänään alkaa naistenviikko ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastoi kirjabloggaajat bloggaamaan tämän viikon aikana jotakin naisiin ja kirjallisuuteen liittyvää. Minulla on suunnitelmissa tehdä tällä viikolla postaussarja, jossa suosittelen teemoittain joka päivä kolme kirjaa, jotka liittyvät naisiin tai joissa on vahvoja naishahmoja.

Postaussarja alkaa naisia käsittelevillä tietokirjoilla.

© Ethell Red

Eevan tyttäret, naisen, lapsen ja perheen historia

Kirjoittanut: Kaari Utrio

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 1984

Sivuja: 465

"Näistä asioista kouluhistoriat ovat vaienneet. Eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia on kokonaisselvitys. Se kiinnostaa miehiä ja naisia.

• Milloin naiset lakkasivat olemasta pappeja?

• Miksi avioero kiellettiin?

• Oliko ritariromantiikka viatonta?

• Rakastivatko vanhemmat lapsiaan?

• Miksi kaikki naiset valehtevat?

• Onko neitsyys todella tärkeä?

• Miten pääsee noidaksi?

• Kuka on langennut nainen?

• Olivatko perheet ennen suuria?

Eevan tyttäret antaa vastauksen näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Eevan tyttäret on täynnä uutta ja ällistyttävää tietoa. Eevan tyttäret kumoaa käsityksemme siitä minkälaista on ollut. Eevan tyttäret naurattaa, itkettää ja hämmästyttää. Naisilla on historia. Nyt se on kirjoitettu."

Kaari Utrion kirja on vanha, mutta en tiedä parempaa suomenkielistä teosta, jossa käsiteltäisiin sivuun jätettyä historiaa yhtä laajasti ja monipuolisesti. Kirja kertoo naisten ja lasten historiasta jo kauan ennen ajanlaskun alkua, kun naiset toimivat papittarina ja luomiskertomusten keskeinen henkilö oli nainen, aina siihen kuinka ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen naiset saivat äänioikeuden. Utrion piikikäs sävy tekee kirjasta mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa kurkistetaan niin orjien kuin aatelistenkin arkeen, ja kuullaan mitä omituisimmista ja julmimmista käsityksistä, jotka ovat alistaneet naisen miesten holhouksen alaisikse, syntipukiksi ja toisen luokan kansalaisen asemaan lähes säädystä rippumatta.

© Ethell Red

Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa

Kirjoittanut: Kirsi Vainio-Korhonen

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2012

Sivuja: 255

"Ujostelemattomat vie naisten elämänpiirin kursailemattomimpaan historiaan, kätilöiden maailmaan. 1700-luvun varhaismodernien uraäitien seurassa pääsemme kiristämään kureliivejä, testaamaan puhdistavia yrttejä, toteamaan arsenikin vaikutukset aborttilääkkeenä ja löytämään yllättäen isätkin synnytyshuoneesta.

Lapsikuolleisuus oli valtakunnan kiperimpiä kysymyksiä, ja anatomiaan perehtyneillä lapsenpäästäjillä oli merkittävä rooli muutoksessa kohti parempaa. Kätilöt olivatkin naisista ainoita, joiden hilkkojen sallittiin vilahdella öisen kaupungin pimeillä kaduilla. Niiden varsilta löydämme vuosisatojen takaiset uskomukset elämän ihmeestä sekä ”hyväpäiset vaimot”, joiden käsissä lepäsi vastasyntyneiden elämä ja toisinaan myös tuomioistuinten antama tutkintavastuu lapsenmurhista ja aviorikoksista.

Turun yliopiston Suomen historian professori, FT Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorian sujuvasanainen popularisoija, joka on keskittynyt erityisesti Suomen Ruotsin vallan aikaan. Hän on julkaissut esseekokoelman Suomen herttuattaren arvoitus sekä teoksen Sophie Creutzin aika."

Kätilön ammatti on lähes poikkeuksetta mielletty naistentyöksi, kätilöitä on kunnioitettu lapsenpäästäjinä ja halveksittu noitina. Ujostelemattomat avaa kätilön ammattia 1700-luvulta lähtien jolloin kätilöt olivat aikansa uranaisia. Kätilöt eivät olleet mitään koukkunokkaisten parantajien oppityttäriä vaan hyvään oppiin lähetettyjä porvarisneitoja. Kirjassa sivutaan kätilön työn lisäksi käsityksiä ja asenteita naisten seksielämään, raskausaikaan ja avioliittoon.

© Ethell Red

Naisen iholla, 32 tarinaa tatuoinneista

Kirjoittanut: Belitz-Henriksson, Oja & Ranta

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2013

Sivuja: 160

" 'Tatuoinneilla häivytän lapsuudenkotiini kuuluneita asenteita ja pelkoja.'

'Olen miettinyt että tatuoisin itseeni myös keskenmenneen raskauteni lasketun ajan.'

'Osa tatuoinneista kertoo elämänvaiheista, joita en tunnista lainkaan omakseni. Se ei haittaa.'

'Omat kuvani ovat arkipiväinen osa minua, eivät päivittäisen intoulun aihe.'

Tässä kirjassa kolmisenkymmentä eri ammateissa toimivaa 17-67 -vuotiasta naista paljastaa itsensä kameralle ja kertoo tarinoita tatuointiensa takaa. Kirja on myös kuvaus tämän ajan tatuoinneista Suomessa. Sen ennakkoluuloja murtava sanoma on selkeä: tatuoinnit ovat salonkikelpoisia."

Vaikkei tatuoinneista olisi kiinnostunut suosittelen kirjaa silti, sillä tässä on kysymys aidoista kokemuksista ja elämäntarinoista, joihin tatuoimatonkin voi samaistua.Yleensä tatuoinneista kertovat kirjat keskittyvät tatuointien symboliikkaan tai historiaan, jolloin runsaasti tatuoidut ihmiset tienasivat elantonsa sirkuksessa, mutta tämä kirja pureutuu kokemukseen tatuoituna naisena olemisesta. Nykyään monilla on tatuointeja, mutta naiset joutuvat selittelemään tatuointejaan enemmän kuin miehet, ja tatuoituihin naisiin liittyy paljon enemmän ennakkoluuloja kuin tatuoituihin miehiin. Naiset kertovat miksi he ovat ottaneet tatuoinnit ja millaisia reaktioita he ovat saaneet kuvistaan. "Huonon naisen leima" on vaihtunut itsensä koristelemisiin ja merkityksellisyyteen, ja ennen kaikkea tatuoinnit symboloivat myös määräysvaltaa omasta kehosta.

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kirjoittanut: Anu Kaaja

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 167

★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆

1.Vesi

Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo

Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra

Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:

Top3 ★★★★★

1. Kuoret

Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu

Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen

Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.

Margaret Atwood: Penelopeia

★★★★★

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005

Sivuja: 166

"Hän oli aina niin vakuuttava. Monet ovat uskoneet, että hänen kuvauksensa tapahtumien kulusta pitää paikkansa -muutama murha, pari kaunista viettelijätärtä ja yksisilmäistä hirviötä sinne tai tänne. Minäkin uskoin häntä aika ajoin. Tiesin, että hän on vilpistelijä ja valehtelija, en vain uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. Enkö minä ollut sentään oluut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamisesta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta -joskus lähes pakkoa- tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia. Tottahan hekin voisivat olla yhtä harkitsevia, luotettavia ja kaiken kärsiviä kuin minä! Tällaisen asenteen omaksuivat runonlauluajat ja tarinoiden sepittäjät. Älkää matkiko minua, tekisi mieli huutaa teille -juuri niin, teille! Mutta kun yritän huutaa, ääneni on kuin pöllön huhuilua."

S.14

Margaret Atwoodista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hän kirjoittaa kiinnostavista ja kantaaottavista aiheista, hänen naishahmonsa ovat aitoja, älykkäästi luotuja ja kirjoitustyyli on fiksua ja piikikästä.

Tarina kertoo antiikinaikaisen Odysseia-legendan Odysseuksen vaimon, Penelopen näkökulmasta (ja tajusin vasta nyt että kirjan nimi on väännös Odysseiasta). Tarina lienee monelle tuttu: Ithakan kuningas Odysseus lähtee Troijan sotaan, jota käydään kauniin Helenan takia, rakentaa Troijan hevosen ja harhailee parikymmentä vuotta merellä suututettuaan Poseidonin. Odysseuksen seikkailuista ja urotöistä on väännetty monta versiota ja tarinaa, mutta entä Penelope? Hän on odottaa miestään, hoitaa taloutta, välttelee kosioita ja kutoo, aina, hänellä ei ole koskaan ollut muuta roolia kuin olla kuuliainen vaimo. Atwood on kuitenkin tarttunut tähän älykkäänä pidettyyn ja sivuun jätettyyn kuningattareen ja kirjoittanut nerokkaan tarinan yksipuoliseksi jääneestä legendasta ja antaa näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla miehisten legendojen sivutuote.

Kuten jo sanoin, Atwood kirjoittaa ihania naishahmoja, Penelope kertoo tarinaansa kuolemansa jälkeen ja hänen muisteluissaan on pisteliäs, hieman katkera sävy, ei vain Odysseuksen vaan myös serkkunsa Helenan takia. Helenan vuoksihan Troijan sota käytiin ja se ajoi Odysseuksen pois kotoa. Penelopen katkeruus ei ole vain mustasukkaisuutta vaan hän ei voi sietää ylimielistä Helenaa ja tämän käytöstä. Ylimielinen ja kaunis Helena  tuhoaa mieluusti muiden elämiä ja pitää ihmisiä pilkkanaan, kun taas Penelope oli hiljainen ja herkkä eläessään eikä häntä kuunneltu tai kunnioitettu, vaikka prinsessa ja myöhemmin kuningatar olikin. Tuonpuoleissessa taas hänestä on tullut vahvempi ja terävämpi, hänen ajatuksiaan on hauska lukea etenkin kun hän puhuu suoraan lukijalle ja on tietoinen nykyajan tapahtumista ja tavoista.

"Niin minut luovutettiin Odysseukselle kuin paketillinen lihaa. Tosin kultaisessa kääreessä. Ikään kuin kullalla silattu verimakkara.

Ehkä vertaus tuntuu teistä julmalta. Lisättäköön että meillä lihaa pidettiin suuressa arvossa: ylimystö söi runsaasti lihaa, lihaa ja lihaa, aina ja ianaikaisesti avotulella paistettuna -meidän aikamme ei ollut mitään gourmet-keittiön kulta-aikaa."

S.46

Kirjassa seurataan myös Penelopen kahtatoista pelvelusneitoa, jotka auttoivat Penelopea selviytymään kosioista, mutta silti kokivat karvaan lopun. Heidän tarinansa kuullaan runomuotoisiana, sävy on katkeran ivaava mutta se tekeekin kerronnasta surullista. Heidän kohtansa olivat kirjan vaikuttavimpia.

Kirja oli (taas ;-)) melko feministinen, se kertoo siitä miltä tuntuu olla opettavainen legenda väärästä syystä ja ilman omaa tahtoaan, Penelope on selvästi kyllästynyt olemaan Odysseian kylkiäinen, arvotettu miehensä kautta. Hän ei kuitenkaan vihaa Odysseusta, mutta toisaalta ei ole antanut hänelle kaikkea anteeksi vaan heidän suhteensa on monimutkainen kuolemankin jälkeen.

Kirjan loppu oli yllättävä, silloin selvisi kahdentoista palvelusneidon ja Penelopen joidenkin lausahdusten merkitys. Ne antoivat Penelopeialle aivan oman sävynsä, eikä tarina jäänyt vain kopioiduksi legendaksi, josta on vaihdettu näkökulma. Lopussa tuli siis koettua pieni ahaa-elämys, joka oli oikeasti yllättävä. Toistan itseäni, mutta kirja oli nerokas. :-D

Vielä lisämainintana: kirjan kansi on upea, sei ole vain hutaistu "tämä näyttää hyvältä"-kansi, vaan sen suunnittelija on oikeasti tiennyt mistä kirja kertoo ja kannen yksityiskohdat selviävät kirjaa lukiessa.

Penelopeia on paljon rennompi kuin Orjattaresi ja jopa humoristinen. Lyhyen kirjan sai luettua hetkessä ja hyvillä mielin, jopa välillä nauraen. Toki kirjassa oli vakaviakin ja mietityttäviä kohtia, palvelusneitojen runot olivat ajatuksiaherättävää luettavaa. Tämä on juuri sellainen kirja josta pidän: älykäs ja hauska, joka kuitenkin sisältää vakavampaa asiaa ja fiksun naispäähenkilön. Miksei tällaisia kirjoiteta (tai julkaista) enemmän?

Margaret Atwood: Orjattaresi

★★★★☆

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 1985

Sivuja: 395

Margaret Atwoodin kirjoittama mestariteos kertoo dystopisesta maailmasta, jossa naiset on alistettu takaisin synnyttäjiksi ja miesten palvelijoiksi uskonnollisin syin.

Päähenkilö on nimetön orjatar, jota kutsutaan isäntänsä mukaan Frediläiseksi, ja hänen ja muiden orjattarien tehtävä on synnyttää lapsia tosiuskovien perheille. Heillä ei enää ole nimiä ja ainoa omaisuus, joka heillä on, ovat orjattarien punaiset kaavut. Jokaisesta orjattaren tekemästä rikoksesta, kuten lukemisesta, seuraa kuolema tai karkoitus ydinjätteiden saastuttamalle  alueelle. Karkoitus saattaa seurata myös orjattaren "epänaiseudesta", jos hän ei synnytä lapsia.

Tarina saa aikaan ahdistavan tunteen ja samalla imaisee mukaansa. Lukiessaan ei voi sivuuttaa ajatusta: "mitä jos minulle kävisi noin", sillä kertojan muistot elämästä perheensä kanssa ovat arkisia ja jokapäiväisiä. Se millaiseksi hänen elämänsä muuttuu, kun hänestä tulee orjatar ei ole nykyäänkään mahdotonta tai pelkkää kauhukertomusta. Koko maailman mittapuulla naisten asema on edelleen heikko, selitettiin se sitten psykologialla, biologialla tai niin kuin yleensä ja tässäkin tapauksessa uskonnolla.

Kontrasti tosiuskovien vallankaappausta edeltävää aikaa kuvaavien osien ja niiden jälkeisten osien välillä on karu. Kertoja näkee öisin unia perheestään, erityisesti tyttärestään, välillä unet ovat kunnon muistoja, välillä ennemminkin muistoja tunteesta kun tytär vietiin. Unissa ja muistoissa alkaa myös vähitellen selvitä kuinka uskonsodat alkoivat ja naisten alistaminen sallittiin. Se oli aluksi pieniä poliittisia mellakoita ja lakimuutoksia, joiden vaikutusta ei edes huomannut, mutta niiden muuttuessa isommiksi alkoivat protsetit, jotka äityivät uskonsodiksi ja ihmisoikeusrikkomuksiksi.

Vaikka kirjan maailma on enimmäkseen eduksi miehille, se ei ole kokonaan miesten rakentama tai ylläpitämä. Oikestaan kirjassa esitellyt miehet tuntuvat vain nauttivan tosiuskovien rakentamasta maailmasta, vaikka eivät elä sen normien ja siveyssääntöjen mukaisesti. Miehille on tarjolla enemmän liikkumavapautta ja etuuksia, joista naiset eivät tiedä ennen kuin joutuvat kokemaan ne itse, sillä mm. bordellit ovat valtaapitävien taholta sallittuja, mutta ne pidetään salassa. Kertojan omistava komentajakin myöntää suoraan kuinka maailmassa asiat ovat hänen mielestään paremmin kuin ennen, sillä ennen miehillä oli tylsää kun heillä ei ollut mitään tekemistä naisten kanssa, mutta tietää millainen tilanne naisilla. Se ei tarkoita, että hän välittäisi siitä.

Toki etuuksia on kaikille joilla on varaa ja valtaa hankkia niitä, esimerkiksi tupakka ja alkoholi on kielletty mutta vaimojen juopottelu ja pössyttely on julkinen salaisuus, johon kukaan ei puutu. Ehkä vaimoille sallittiin tällaisia pieniä etuuksia, jotta he eivät valittaisi miestensä kaksiavioisuudesta tai roolistaan olla kotona rukoillen ja kutoen enkeleille (uskonsotilaille) huiveja.

Kirjan fundamentalistinen maailma ei ole kuitenkaan voinut rakentua vain kaksinaismoralismiin eikä se pysyisi koossa ilman tosiuskovia. Tosiuskovien vallankaappauksesta on vain muutama vuosi, eikä kukaan ole siis vielä kasvanut heidän yhteiskuntaansa, vaan lähes kaikki, paitsi lapset, muistavat vielä minihameet, elokuvateatterit ja sensuroimattoman, tasa-arvoisen koulutuksen. Silti osa naisista uskoo todella uuden järjestelmän olevan parempi, suurin osa vaimoista jo ennen vallankaappausta. Vaimojen lisäksi agendaansa uskovia naisia ovat tädit, jotka työskentelevät orjattarien kouluttajina Punakeskuksessa, aivopesten ja kurittaen orjattaria.

Vaikka kirjan pahisten luulisi olevan enimmäkseen miehiä, niin minusta näin ei ollut vaan naiset olivat toisilleen raaempia kuin miehet naisille. En tiedä johtuuko se miesten ylivallasta, jolloin naiset purkivat turhautumistaan heikompiin naisiin vai pitivätkö esimerkiksi tädit orjattariksi pakotettuja naisia oikeasti huonompina (vaikka väittivät heitä arvokkaiksi). Oli miten oli, tätejä ei voinut muuta kuin inhota.

 Kirjassa on myös uskoontulleita orjattaria ja palvelevia marttoja, vaikka heidänkin asemansa on uskonnollisin perustein huono. Koska kirjassa kuullaan vain kertojan näkökulma, emme saa selvyyttä mikä on saanut jotkut uskomaan tuollaisen järjestelmän hyvyyten, mutta kertoja uskoo että suurin osa ei hyväksykään sitä vaan yrittää vain selviytyä.

Alussa hän vaikuttaa jo turtuneen tilanteeseensa, hän ei vastustele eikä panikoi, hän vain tekee niin kuin pitää, mutta hän ei ole heikkoa, hän vain yrittää selviytyä pitämällä ajatuksensa ominaan. Hän ei hyväksy asemaansa, eikä tosiuskovien toimia ja käykin mielessään kapinaa heitä vastaan leikitellen ajatuksella että tekisi jotakin kiellettyä, ja pian hän alkaa toteuttaa ajatuksiaan. Teot eivät kuitenkaan ole tosiuskovien terrorisointia vaan pieniä tekoja, joista hän saa uutta rohkeutta ja voimaa päänsisäiseen kapinaansa.

Kirja onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia, mutta samalla koukuttamaan. Se on kirjoitettu 1985-luvulla ja on kuin ennustus millaisiksi asiat jossakin päin maailmaa tulevat muuttumaan. Vaikka Atwoodin maailmassa on kristinusko vallalla ja kristityt sotivat keskenään, se ei ole kaukana Lähi-itää riepottelevista uskonsodista tai joidenkin ääriryhmien fundamentalistisista maailmankuvista.

En muista lukeneeni kirjaa, joka aiheuttaisi näin paljon negatiivisia tunteita. (Ehkä juuri tunnemyrksyn takia tämä bloggaus muistuttaa enemmän referaattia kuin mielipidekirjoitusta.) Tätä kirjaa oli kamala lukea, se itketti, inhotti ja vihastutti, ja siksi se oli niin antoisa. Tämä oli tavallaan masokistinen kokemus, oli pakko lukea siihen asti kunnes ei enää kestänyt, tauoilla ei voinut miettiä muuta kuin miten kirja jatkuisi ja vaikka tiesi kuinka vihaiseksi tuli kirjaa lukiessaan, oli pakko jatkaa kunnes takakansi tuli vastaan. Mutta vielä lopun jälkeenkin kirja jäi vielä kaivertamaan, sillä kertojan tarina jää kesken ja voi vain arvailla mitä hänelle myöhemmin tapahtui.

Tämä kirja ja sen sanoma eivät unohdu hetkessä, kuten ei pidäkään. Harva kirja saa minulta näin hyvät pisteet, sen perusteella kuinka inhottava se on. :-D

Suoritan tästä lukudiplomin tehtävän 10. eli piirrän kuvan eräästä kirjan kohtauksesta. Kuvan spämmään tänne sitten kun se on valmis.