Carita Forsgren: Auringon kehrä

Kirjoittanut: Carita Forsgren

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2010

Sivuja: 508

★★ ½☆☆

"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.

Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."

Kaksi ja puoli tähteä ei kerro kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois, sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.

Jossain kahdensadan sivun paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut, lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni. Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa näkyjä heistä tai seksi on hyvää.

Amunhotep taas on Kemetin kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä. Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua, sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.

Kirjan kieli oli outoa, siis sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää sanoja "siitäs sait", "muija" ja "kakkonen" . Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.

Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä. Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin, enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista". 

Vaikka alku tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.

Margaret Atwood: Penelopeia

★★★★★

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005

Sivuja: 166

"Hän oli aina niin vakuuttava. Monet ovat uskoneet, että hänen kuvauksensa tapahtumien kulusta pitää paikkansa -muutama murha, pari kaunista viettelijätärtä ja yksisilmäistä hirviötä sinne tai tänne. Minäkin uskoin häntä aika ajoin. Tiesin, että hän on vilpistelijä ja valehtelija, en vain uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. Enkö minä ollut sentään oluut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamisesta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta -joskus lähes pakkoa- tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia. Tottahan hekin voisivat olla yhtä harkitsevia, luotettavia ja kaiken kärsiviä kuin minä! Tällaisen asenteen omaksuivat runonlauluajat ja tarinoiden sepittäjät. Älkää matkiko minua, tekisi mieli huutaa teille -juuri niin, teille! Mutta kun yritän huutaa, ääneni on kuin pöllön huhuilua."

S.14

Margaret Atwoodista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hän kirjoittaa kiinnostavista ja kantaaottavista aiheista, hänen naishahmonsa ovat aitoja, älykkäästi luotuja ja kirjoitustyyli on fiksua ja piikikästä.

Tarina kertoo antiikinaikaisen Odysseia-legendan Odysseuksen vaimon, Penelopen näkökulmasta (ja tajusin vasta nyt että kirjan nimi on väännös Odysseiasta). Tarina lienee monelle tuttu: Ithakan kuningas Odysseus lähtee Troijan sotaan, jota käydään kauniin Helenan takia, rakentaa Troijan hevosen ja harhailee parikymmentä vuotta merellä suututettuaan Poseidonin. Odysseuksen seikkailuista ja urotöistä on väännetty monta versiota ja tarinaa, mutta entä Penelope? Hän on odottaa miestään, hoitaa taloutta, välttelee kosioita ja kutoo, aina, hänellä ei ole koskaan ollut muuta roolia kuin olla kuuliainen vaimo. Atwood on kuitenkin tarttunut tähän älykkäänä pidettyyn ja sivuun jätettyyn kuningattareen ja kirjoittanut nerokkaan tarinan yksipuoliseksi jääneestä legendasta ja antaa näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla miehisten legendojen sivutuote.

Kuten jo sanoin, Atwood kirjoittaa ihania naishahmoja, Penelope kertoo tarinaansa kuolemansa jälkeen ja hänen muisteluissaan on pisteliäs, hieman katkera sävy, ei vain Odysseuksen vaan myös serkkunsa Helenan takia. Helenan vuoksihan Troijan sota käytiin ja se ajoi Odysseuksen pois kotoa. Penelopen katkeruus ei ole vain mustasukkaisuutta vaan hän ei voi sietää ylimielistä Helenaa ja tämän käytöstä. Ylimielinen ja kaunis Helena  tuhoaa mieluusti muiden elämiä ja pitää ihmisiä pilkkanaan, kun taas Penelope oli hiljainen ja herkkä eläessään eikä häntä kuunneltu tai kunnioitettu, vaikka prinsessa ja myöhemmin kuningatar olikin. Tuonpuoleissessa taas hänestä on tullut vahvempi ja terävämpi, hänen ajatuksiaan on hauska lukea etenkin kun hän puhuu suoraan lukijalle ja on tietoinen nykyajan tapahtumista ja tavoista.

"Niin minut luovutettiin Odysseukselle kuin paketillinen lihaa. Tosin kultaisessa kääreessä. Ikään kuin kullalla silattu verimakkara.

Ehkä vertaus tuntuu teistä julmalta. Lisättäköön että meillä lihaa pidettiin suuressa arvossa: ylimystö söi runsaasti lihaa, lihaa ja lihaa, aina ja ianaikaisesti avotulella paistettuna -meidän aikamme ei ollut mitään gourmet-keittiön kulta-aikaa."

S.46

Kirjassa seurataan myös Penelopen kahtatoista pelvelusneitoa, jotka auttoivat Penelopea selviytymään kosioista, mutta silti kokivat karvaan lopun. Heidän tarinansa kuullaan runomuotoisiana, sävy on katkeran ivaava mutta se tekeekin kerronnasta surullista. Heidän kohtansa olivat kirjan vaikuttavimpia.

Kirja oli (taas ;-)) melko feministinen, se kertoo siitä miltä tuntuu olla opettavainen legenda väärästä syystä ja ilman omaa tahtoaan, Penelope on selvästi kyllästynyt olemaan Odysseian kylkiäinen, arvotettu miehensä kautta. Hän ei kuitenkaan vihaa Odysseusta, mutta toisaalta ei ole antanut hänelle kaikkea anteeksi vaan heidän suhteensa on monimutkainen kuolemankin jälkeen.

Kirjan loppu oli yllättävä, silloin selvisi kahdentoista palvelusneidon ja Penelopen joidenkin lausahdusten merkitys. Ne antoivat Penelopeialle aivan oman sävynsä, eikä tarina jäänyt vain kopioiduksi legendaksi, josta on vaihdettu näkökulma. Lopussa tuli siis koettua pieni ahaa-elämys, joka oli oikeasti yllättävä. Toistan itseäni, mutta kirja oli nerokas. :-D

Vielä lisämainintana: kirjan kansi on upea, sei ole vain hutaistu "tämä näyttää hyvältä"-kansi, vaan sen suunnittelija on oikeasti tiennyt mistä kirja kertoo ja kannen yksityiskohdat selviävät kirjaa lukiessa.

Penelopeia on paljon rennompi kuin Orjattaresi ja jopa humoristinen. Lyhyen kirjan sai luettua hetkessä ja hyvillä mielin, jopa välillä nauraen. Toki kirjassa oli vakaviakin ja mietityttäviä kohtia, palvelusneitojen runot olivat ajatuksiaherättävää luettavaa. Tämä on juuri sellainen kirja josta pidän: älykäs ja hauska, joka kuitenkin sisältää vakavampaa asiaa ja fiksun naispäähenkilön. Miksei tällaisia kirjoiteta (tai julkaista) enemmän?