sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Carita Forsgren: Auringon kehrä



Kirjoittanut: Carita Forsgren
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2010
Sivuja: 508
★★ ½☆☆

"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.

Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."

Kaksi ja puoli tähteä ei kerro kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois, sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.

Jossain kahdensadan sivun paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut, lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni. Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa näkyjä heistä tai seksi on hyvää.

Amunhotep taas on Kemetin kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä. Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua, sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.

Kirjan kieli oli outoa, siis sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää sanoja "siitäs sait", "muija" ja "kakkonen" . Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.

Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä. Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin, enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista". 

Vaikka alku tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti