tiistai 15. maaliskuuta 2016

Jude Deveraux: Ylämaan taika



Alkuperäisteos: The Highland Velvet (1982)
Kirjoittanut: Jude Deveraux
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1994
Sivuja: 352
★★★★☆

"Stephen Montgomery tuli Skotlantiin valloittajana, mutta ei kestänyt aikaakaan kun hänet oli valloitettu. Valloittaja oli Bronwyn MacArran, kuumaverinen ja henkeäsalpaavan kaunis skottineito, joka sai nuoren  soturin mielen kuohumaan. Bronwynistä tuli hänen elämänsä tarkoitus - eikä tyttö siitä huolimatta suonut hänelle katsettakaan."

Takakansiteksti jatkuisi vielä kertoen virheellisesti, että Ylämaan taika olisi ensimmäinen osa Montgomeryn-sukusaagassa (tunnetaan myös nimellä Ylämaa-sarja), vaikka oikeasti ensimmäinen osa olisi Ylämaan lupaus. Näin tästä kirjasta bloggauksen Cilla in Wonderland -blogissa ja kiinnostuin sarjasta, sattumalta löysin samana päivänä tämän kirjan kirpputorilta.

Olen suorastaan yllättynyt kuinka hyvä kirja on ottaen huomioon, että se on 80-luvun kioskikirjallisuutta. Stephen Montgomery pakotetaan naimisiin Bronwyn MacArranin kanssa, sillä Englannin kuningas haluaa rauhoitella Skotlannin ja Englannin riitoja naittamalla englantilaisen ritarin skotlantilaisklaanin naispäällikölle. Ideahan on vallan mainio, jos ei oteta huomioon sitä, että Stephen on niin ylpeä englantilaisuudestaan, että jo ajatuskin skottinaisesta inhottaa häntä. Bronwynia taas inhottaa ajtus siitä, että hän joutuu naimaan miehen, joka kuuluu kansaan, joka on vienyt häneltä isän ja sulhasen, aikoen nyt antaa hänet ja hänen maansa sotasaaliina engelsmannille. Pariskunnan huonoja ennakko-oletuksia tasoittaa kuitenkin se, että he ovat silmää miellyttäviä, Stephen on heti alussa leuka lattiassa nähdessään Bronwynin. Suhde ei kuitenkaan toimi aluksi missään muualla kuin makuuhuoneessa, Bronwyn johtaa klaaniaan nauraen Stephenille ja kiroten tuon englantilaisuutta ja Stephen menettää hermonsa kerta toisensa jälkeen Bronwynin tepauksien johdosta. Riitojen lomassa he kuitenkin alkavat ymmärtää toisiaan ja omaa mustavalkoisuuttaan, ymmärtäen lopulta todelliset tunteensa.

Tämän pariskunnan väliltä ei kipinöitä puutu, sekä hyvässä että pahassa. Oikeastaan oli aika virkistävää lukea pariskunnasta, joka oikeasti riitelee, sillä romanttisiin tarinoihin on tapana sisällytää yksi käänteentekevä riita ja siinä se. Stephenin ja Bronwynin riitely oli ymmärrettävääkin kulttuurierojen takia, Stephenille miehet ovat perheen päitä ja naiset koristekanoja, Bronwynille miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta englantilaiset vain pöyhkeää roskasakkia. Stephen on tässä kirjassa se kuka kokee suurimmat muutokset ja vaikka häneen jäikin hieman sovinistisia piirteitä muutoksen jälkeenkin, hän kehittyi enemmän kuin Bronwyn. Toki Bronwynkin kehittyy, mutta vasta aivan tarinan lopussa ja Stephenin rinnalla hän vaikutti välillä lapselliselta kiukuttelijalta.

Pidin hahmoista, sekä Bronwynista että Stephenistä, mutta kirjassa on myös monia muita hahmoja, joilla on kaikilla oma persoonansa. Koska genere on romantiikka kaikki olivat jollain tavalla kauniita/komeita, vähintäänkin mielenkiintoisia, mutta onneksi kaikki oli silti kuvattu erilaisiksi eikä esim. pitkiksi ja kurvikkaiksi kuten Bronwyn. Eniten kiinnostuin Stephenin veljistä (joilla kaikilla on onneksi oma kirjansa), etenkin Milesista. Toisaalta ajatukseni kirjan miespäähenkilöistä ovat ristiriitaisia,  vaikka he kuinka rakastavat vaimojaan heidän mielestään naista saa kurittaa. Sopiihan se ajankuvaan tehden tarinasta realistisemman, mutta silti... Kirjan hyviä puolia oli kuitenkin se että hahmot olivat samaan aikaan ajalleen uskollisia, mutta myös hieman rajoja venyttäviä. Lisäksi sivuhenkilöilläkin oli taustatarinaa ja persoonallisuutta, vaikka heitä näkyi kirjassa vain hetken.

Tarinaan sisältyy rakkauden ja riitojen lisäksi myös klaanien välisiä riitoja, sekä englantilaisten ja skotlantilaisten vihanpitoa. Englantilaiset kuvataan kirjassa melkoisiksi sioiksi, kun taas skotlantilaiset ovat rohkeita ja ystävällisiä. Vaikka romanssi on kirjan kantava voima, minusta myös kulttuurierot ja henkilöiden maailmankuvien avartuminen oli yksi kirjan peruselementeistä.

Kirja oli muuten aivan loistava, mutta käännös alkoi kusta kirjan loppupuolella pahasti, n-kirjain oli vaihtunut useim m-kirjaimeksi tai toisinpäin. Lauseet saattovati katketa ja jatkua yhtäkkiä toiselta riviltä ja tarpeettomia lainausmerkkejä oli paljon, tai sitten ne puuttuivat itse repliikeistä kokonaan. Tämä ei tietenkään ole Deverauxin vika, vaan kääntäjän ja sen, ettei vielä tuolloin harrasttettu oikolukua kovin ahkerasti, mutta se pilasi lukukokemusta. Kirjasta on kyllä uudempia painoksia ja oletan niiden olevan parempia.

Ylämaan taika pomppasi aika nopeasti suosikkilistalleni, enkä malta odottaa että saan muita sarjan osia käsiini. Tosin minua hieman harmittaa, että takakansiteksti onnistui hämäämään minua ja luin Ylämaan taian ennen Ylämaan lupausta, sillä onnistuin samalla spoilaamaan itseäni sen tapahtumista.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Carita Forsgren: Auringon kehrä



Kirjoittanut: Carita Forsgren
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2010
Sivuja: 508
★★ ½☆☆

"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.

Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."

Kaksi ja puoli tähteä ei kerro kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois, sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.

Jossain kahdensadan sivun paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut, lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni. Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa näkyjä heistä tai seksi on hyvää.

Amunhotep taas on Kemetin kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä. Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua, sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.

Kirjan kieli oli outoa, siis sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää sanoja "siitäs sait", "muija" ja "kakkonen" . Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.

Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä. Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin, enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista". 

Vaikka alku tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä



Kirjoittaja: Siiri Enoranta
Kustantaja:WSOY
Julkaistu: 2015
Sivuja: 473
★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.