perjantai 15. huhtikuuta 2016

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus



Alkuperäisteos: The Velvet Promise (1991)
Kirjoittaja: Jude Deveraux
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 2005
Sivuja: 431
★★★★  ½

"Kun Gavin Montgomery ja Judith Revedoune vihitään kukkien koristamalla alttarilla, koko hääväki riemuitsee. Mutta Gavinin sydän on muualla: hän on luvannut rakkautensa toiselle naiselle, jäänvaalelle Alicelle. Vaikka Judithin kullanruskeiden silmien katse kiehtoo Gavinia, hän on Alicelle antamansa lupauksen vanki.

Nöyryytettynä leiskuvaluonteinen Judith päättää vihata aviomiestään, joka ottaa hänestä vain sen minkä haluaa mutta kieltää häneltä rakkautensa. Kohtalolla on kuitenkin varattuna Judithille toiselnalinen tulevaisuus..."

Ennen tätä luin vahingossa sarjan seuraavan osan Ylämaan taika, sillä sen takakannessa luki, että se olisi ollut sarjan ensimmäinen osa. Siksi olenkin hieman spoilaantunut tämän kirjan tapahtumista mutta se ei lukemistani juuri haitannut, kaikkihan tietävät miten romanttiset kirjat päättyvät.

Judithia on valmisteltu koko elämänsä ajan luostariin, jossa hänestä oletetaan tulevan prioritar, luostarin johtaja. Hänen hirviöisänsä kuitenkin pettää lupauksensa omien suunnitelmiensa nojalla ja pakottaa Judithin naimisiin. Tyttö on elänyt koko ikänsä eristyksissä, eikä hänellä ole kokemusta miehistä, keimailusta tai siitä millaista on olla vaimo, ellei lasketa sitä kuinka hän on nähnyt isänsä hakkaavan äitiään. Pakotettuna hän päättää alistua kohtaloonsa peläten miehen olevan samanlainen kuin isänsä.

Gavin taas on ollut jo pitkään suhteessa Alice-neitoon, joka kuitenkin "pakotetaan" naimisiin toisen kanssa. Gavinkin pelkää tulevaa avioliittoa, mutta hän suunnittelee telkeävänsä tulevan vaimonsa aurinkohuoneeseen kutomaan sillä aikaa kun hän itse hallitsee naisen mukana tuotua omaisuutta. Judith kuitenkin ylittää odotukset ja Gavin on riemuissaan, nyt hänellä on kaksi kaunotarta. Mutta Judith ei ole mikään neito, vaikka siltä näyttääkin, hän touhukas, käytännöllinen ja vaatii kunnioitusta, mikä johtaa useisiin riitoihin Gavinin kanssa, sillä mies ei sovinistisuuttaan voi sietää Judithin käytöstä. Kipinät sinkoilevat monessakin mielessä, mutta jäänvaalea Alice tekee kaikkensa sammuttaakseen ne.

Kirjan alkuasetelma on kolmiodraama, joka alkaa vähitellen saada uusia kulmia, kun Judithin olemassaolo paljastuu ja hän astuu aateliston eteen. Judith on niin kaunis kultasilmiensä kanssa, että kaikki miehet lankeavat hänen edessään silkasta ihastuksesta. Vaikka suurin osa hahmoista oli Mary Suemaisen kauniita, ja kaikki miehet halusivat Judithia, kuten Ö-luokan YA-kirjoissa, tämä ei kuitenkaan sellaista ollut, sillä hahmoissa oli luonnetta. Judith on ihan ulkona ylhäisön sosiaalista normeista, jolloin hän tietämättään jakelee "kutsuja" ja vihjeitä vain hymyilemällä ystävällisesti. Hän puhdistelee kalalammikoita ja neuvoo seppiä, samalla kun Gavin repii hiuksiaan kiroten vaimonsa epänaisellisuutta, mutta samalla haluttavuutta. Gavin oli kyllä alussa kamala sika, kohteli Judithia kuin koiraa ja kutsuukin tätä omaisuudekseen. Vaikka minusta omistushaluisuus on tietyllä tasolla söpöä, Gavinin asiattomat epälyt Judithia kohtaan saivat minut suorastaan suuttumaan. Lisäksi miehen paksukalloisuus ja suoranainen typeryys naisten suhteen otti päähän. Onneksi Gavin kasvaa kirjan aikana hieman ja kaksikon riitelystä tulee jopa hupaisaa. Etenkin eräästä vesisaaviepisodista.

Pääpiruna häärii Gavinin rakastajatar, krokotiilinkyyneliä viljelevä Alice, joka pahuudestaan huolimatta aiheuttaa enemmän sääliä kuin vihaa tai inhoa, vaikka kamala ämmä hän onkin. Mutta hänen kieroutuneisuutensa on kiehtovaa, ja se kuinka hänen naamionsa alkaa murtua pala palalta kirjan edetessä. Hänen lisäkseen kirjassa on monia muita pahiksia, enimmäkseen miehiä kuten Alicen sadistinen aviomiessika Edmond  ja Judithista hullaantunut Walter Demari (josta puhutuaan koko ajan sukunimellä, mikä nauratti). Kidnappauksia ja kiristyksiä ei jää puuttumaan ja he pitävät huolen, että muut hahmot ovat koko ajan varpaillaan.

Huomasin, että kirjassa kaikki ongelmat lähetevät liikkeelle siitä, että joku haluaa omistaa jonkun toisen syystä tai toisesta, etenkin Judith aiheuttaa omistushalua kauneudellaan. Ymmärrän, että siihen aikaan nainen laskettiin aviomiehensä omaisuudeksi, mutta myös naiset aiheuttavat ongelmia halutessaan omistaa miehen. Ei ihme että ongelmia syntyi tästä syystä myös pääparin välillä, sillä Gavinilla menee hetki tajuta että omistaminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa, ehkä hän ajatteli ettei Judithia tarvitse rakastaa kun hän jo omistaa tämän. Tunteilu olisi turha vaiva.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ylämaan taiasta, sillä siinä missä Bronwynin kiukuttelu oli välillä ärsyttävää, on Judith aina niin järkevä ja kykenee puhumaan miehet pussiin. Viimeinen sana on lähes aina hänen. Judith ei myöskään riehunut tai raivonnut niin paljon kuin Bronwyn. Gavin ja Stephen ovat melkolailla samanlaisia, mutta odotan innolla milloin pääsen lukemaan sarjan kolmannen osan, joka kertoo kiltistä Rainesta. Tämä on niin ihana aivot narikkaan -sarja.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Aapo Rapi: Kosmista kauhua



Kirjoittajat: Aapo Rapi ja Peppe Koivunen
Kuvitus: Aapo Rapi (piirrokset) ja Peppe Koivunen (värit)
Kustantaja: Like
Julkaistu: 2014
Sivuja: 79
★★★ ½

"Olipa kerran pari tyyppiä...

Aapo Rapi tunnetaan undergroundhenkisistä sarjakuvistaan. Hänen albuminsa  Meti on ollut ehdolla Euroopan arvostetuimman sarjakuvapalkinnon saajaksi Angoulěmen festivaalien pääsarjassa."

En yleensä lue länsimaisia sarjakuvia, sillä länsimaalaisia sarjakuvia leimaa hutaistun näköinen yksinkertaisuus tai amerikkalaisten sankarisarjakuvien jäykkyys. Kosmista kauhua  eksyi kuitekin kirjapinooni, sillä sen värimaailma kiinnitti huomioni jo kaukaa. Värien käyttö onkin sarjakuva-albumin paras puoli huumorin lisäksi.

Kosmisessa kauhussa seikkailaan tupakoivan Draculan ja hänen palvelijansa Igorin kanssa. Kaksikko viettää tyytyväisiä öitä linnassaan urkuja soittaen ja kauhukirjallisuudesta keskustellen. Valitettavasti edes elävän kuolleen legendan linna ei ole turvassa nykyajan byrokratialta, sillä linnan rauhaa saapuu häiritsemään muuan tarkastaja, joka vaatii Draculalta virallisia ja kirjallisia selvityksiä niin työ-, asumis-, vero- kuin mielenterveysasioistakin. Koska ihmiset toimivat kirkkaassa päivänvalossa Dracula lähettää palvelijansa Igorin hoitamaan asiaa, kuitenkin kun palvelija jää sille tielleen Dracula alkaa huolestua ystävästään ja lähtee etsimään tätä. Etsintä ei kuitenkaan suju ongelmitta ja Dracula joutuukin ongelmiin niin nykyajan tapojen kuin menneisyyden tuttavien kanssa.

Vaikka sarjakuvan juoni ei ole yllätyksellinen, on se sisällöltään sitäkin parempi. Dracula ja Igor keskustelevat paljon kirjallisuudesta ja elokuvista, eikä edes kauhukirjallisuuden mestari Lovecraft jää paitsi kaksikon kritiikistä. Keskustelun yleisin aihe on se, että ennen kaikki oli paremmin, eikä nykyajan mukavuuksia siedetä. Dracula pitää kiinni dramaattisista ja kuuluisista hokemistaan, ei ihme että hänen mielenterveyttään epäillään, sillä hän ei halua irtaantua roolistaan. Menneisyydessä Dracula oli ehkä pelätty pimeyden herra, mutta nyt hän on vieraantunut maailmasta ja kaikki sen uutuudet pelottavat häntä. Oli suorastaan suloista katsella kuinka vampyyri imee paniikissa tupakkaansa pälyillen baarien asiakkaita.

Igor puolestaan ei ole niin dramaattinen nykyaikaa ja ihmisiä pelkäävä otus, vaan toimii suorastaan välinpitämättömästi. Hän ei ole lainkaan sellainen vampyyrinpalvelija, jollaisiksi ne yleensä mielletään. Hänen ja Draculan suhde muistuttaa enemmän kämppiksiä kuin herraa ja palvelijaa, tämä on kuitenkin mielestäni hyvä ja tunnelma on rento. Vaikkei Igorin ja Draculan herra-palvelija- suhde ole kovin ilmeinen, huomaa siinä kuitenkin kuinka Igor joko vain myötäilee tai on hiljaa. Örmyn kasvoilla ei kuitenkaan juuri näy hänen ajatuksiaan.

Kuvituksessa parasta oli väritys, värit yksinkertaisia, mutta murrettuja, sävyeroja ei juuri ole esim. varjostuksissa. Vaikka värit ovat enimmäkseen kirkkaita, yksinkertainen käyttö mustan kanssa luo yllättävän synkkää tunnelmaa ja kontrastia, vaikka värit ovat kirkkaita.

Länsimaalaiseksi sarjakuvaksi tämä oli piristävä. Sopivasti huumoria ja ironiaa niin nykyaikaa kuin vanhoja taruja kohtaan. Etenkin nyt kun viime vuosina vampyyrit ovat olleet suosiossa tällainen huumoripala on hyvää luettavaa niille, jotka ovat kyllästyneet kulmahampaisiin ja kimallukseen. Tässä sarjakuvassa käsitellään juuri sitä, mikä teini-Dracula -kirjoissa unohtuu, se miten vampyyri selviytyy nykyajassa ja tottuu siihen, kun on elänyt satoja vuosia.

torstai 7. huhtikuuta 2016

J.R. Ward: Kateus



Kirjoittaja: J.R. Ward
Kutantaja: Basam books Oy
Julkaistu: 2013
Sivuja: 485
★★★☆☆

"Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli ja demoni käyvät säälimättömään kilpailuun toisiaan vastaan.

Etsivät Thomas "Veck" DelVecchio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa piemeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainoilevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on ainoa side pelastukseen."

En muista aivan kaikkia tapahtumia tästä kirjasta sillä olen junnannut yli vuoden jossain sadannen sivun paikkeilla, mutta nyt kun päätin alkaa käymään läpi kirjahyllyni lukemattomia kirjoja tartuin tähän. Lisäksi kaipasin J.R. Wardin maailmaa ja hahmoja, sillä odottelen kieli pitkällä juuri suomennettua Verisuudelmaa, tämä toimi hyvänä ensiapuna. Langenneisiin enkeleihin en ole tykästynyt niin paljon kuin veljeskuntaan, tästä sarjasta puuttuu... Jokin koukku, mutta ihan viihdyttäviä nämäkin ovat.

Veckiin ja sarjamurhaaja Kroneriin päästiin tutustumaan jo Mustan tikarin veljeskunnan Vapautetussa rakastajassa, mikä lienee yksi syy miksen ollut lukenut kirjaa loppuun jo aiemmin, en nimittäin pidä siitä että Ward sitoo sarjoja toisiinsa juonellisesti pakottaen samalla joko tutustumaan kumpaankin sarjaan, tai jättämään lukukokemuksen vajaaksi. Minusta on ymmärrettävää, että enkelit ja veljeskunta pyörivät samoissa baareissa ja törmäävät toisten kirjojen hahmoihin, mutta Veckin juttu alkaa jo Vapautetussa rakastajassa, eikä siitä saa niin paljon irti Kateudessa, ellei ole sitä ennen lukenut Vapautettua rakastajaa. Tässä lukija on tavallaan pakotettu poikkeamaan molempien sarjojen puolella, jos haluaa ymmärtää kunnolla Kateuden tapahtumia, ja Vapautetun rakastajan ymmärtäminen taas edellyttää sarjan edellisten kirjojen lukua. Mainostusta ja lukijoiden kalastelua.

Kalastelustaa ja alkukankeudestaan huolimatta Kateus oli parempi kuin edeltäjänsä (vaikkei sitä tähdistä uskoisi). Sarja on minusta alusta asti vaikuttanut sirpaleiselta ja itseään toistavalta kun pelastettavat hahmot vaihtuvat ja heidän kanssaan käydään läpi samat prosessit ja selittelyt Jimin ja Devinan pelistä, sekä enkeleistä. Tässä osassa tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka vaikuttivat paljon sarjan rakenteeseen ja toivat lisäkiinnostusta lukea sarja loppuun. Tapahtumat eivät olleet mieluisia, mutta sitäkin odottamattomampia.

Tässä kirjassa pääparina on tietenkin Veck ja Reilly, heidän kohtauksensa olivat ihan ok, mutta pidin heistä enemmän erikseen. Veckin monimutkainen ja verinen menneisyys oli kiinnostavaa, samoin kuin Reillyn lojaalius järjestelmää ja lainvalvontaa kohtaan, vaikka se olisi hänen omien tunteidensa vastaista. Hassua tässä parissa oli se, että he puhuttelevat toisiaan koko ajan sukunimillä. Jim jäi tässä kirjassa vähän taka-alalle, tai ainakin siltä tuntui, sillä kaikki hänen kohtanasa olivat joko Sissyn viattomuuden jumalointia ja tytön kohtalon kauhistelua, Devinan kiroamista tai Adrianista huolehtimista. Muut enkelit taas nousivat tässä kirjassa enemmän esiin ja saimme tietää mitä arkkienkelit puuhastelevat teekutsujensa lomassa.

Tämä kirja oli ihan mukiin menevä ja hauskakin välillä, mutta ei yllä Mustan tikarin veljeskunnan tasolle. Seuraaviin osiin en tartu hetkeen, mutta joskus kylläkin sillä seuraava pelastettava sielu on vanha tuttu ja siksi odottamaton. Olisi myös mielenkiintoista kuulla enemmän enkeleistä ja demoneista, eikä vain Jimistä ja pelastettavista sieluista.