J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Osuuskumma

Julkaistu: 2016

Sivuja: 385

★★★☆☆

"Murhia, juonia, valtapelejä sekä miesten välistä intohimoa.

Keskilinna. Kaupunki, jonka kuningas hallitsee alusmaita hovijuonten puristuksessa. Kaupunki, jossa ritarin ovela mieli on hänen paras aseensa – ja toisinaan hänen tuhonsa.

"He ottivat miekkani, ja kerrankin olin tyytyväinen, että isäni oli kuollut."

Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista: Aseenkantajan kunnia , Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Pienoisromaanit on julkaistu aiemmin e-kirjoina. Painettu versio sisältää epilogin, joka on entuudestaan julkaisematon."

Kiinnostuin näistä pienoisromaaneista kun ne ilmestyivät, mutta koska minulla on ollut huonoja kokemuksia e-kirjoista jätin nämä suosiolla väliin. Onneksi tämä kokoelma kuitenkin painettiin ja pääsin lukemaan Jehremin ja Konnon seikkailuista.

Konno on Jehremin uskollinen aseenkantajakokelas, jonka maailma kuitenkin musertuu kun Jehrem ei halua häntä aseenkantajakseen. Konno joutuu häpeissään ja pettyneenä palaamaan kotiinsa. Mutta Jehrem ei erottanut Konnoa siksi, että tämä olisi hoitanut tehtävänsä huonosti, vaan Jehrem huomaa omaavansa tunteita Konnoa kohtaan. Eivätkä nämä tunteet ole sellaisia mitä ritarin ja aseenkantajan välillä kuuluisi olla. Konnon erottaminen on kuitenkin viimeinen pisara Jehremin ritarin uralle, joka on saanut kolhuja hänen edellisen aseenkantajansa kuolemasta, joten hän menettää miekkansa. Jehrem alkaa tonkimaan menneitä ja haluaa selvittää kuka oli hänen aseenkantajansa kuoleman ja hänen mustamaalaamisensa takana. Avukseen hän pyytää ainoan henkilön johon uskaltaa luottaa ja vastahakoisesti Konno liittyy mukaan seikkailuun, jonka seurauksena paljastuu juonia juonien perään. Jottei juonien ratkominen olisi liian helppoa täytyy selvitellä omia tunteitaankin.

Vaikka haluaisin lukea enemmän homoseksuaalisista suhteista etenkin fantasiakirjoissa, olin hieman varautunut tämän kirjan suhteen. Ensinnäkin siksi, että olen lukenut muutamia kirjoja joissa on mukamas juoni, mutta se jää latteaksi kuten hahmotkin, sillä tarina on kirjoitettu mentaliteetilla "hihiii, miehet panee". Toiseksi mietin kuinka nopeatempoisia (hutaistuja) nämä kolme tarinaa olisivat, sillä jokainen niistä oli noin 120 sivua pitkä, ja jokaiseen pätkään on mahdutettu romantiikkaa, mysteeriä, seikkailua ja selityksiä kirjan maailamasta.

Onneksi ennakkoluuloni kirjasta osoittautuivat vääriksi. Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana.

Vaikka olin enemmän kiinnostunut tarinan juonitteluista en silti pitänyt Konnon ja Jehremin suhdetta tylsänä tai väkinäisenä. He eivät antaneet tunteiden sekoittaa itseään liikaa vaan muistivat seilaavansa vaarallisilla vesillä, kirjassa ei myöskään sorruttu facepalmauksia aiheuttavaan ns. naismaiseen lepertelyyn joita on homoromantiikassa tullut myös luettua vaan miesten keskenäinen kiusoittelu oli nokkelaa. Pidin kummastakin hahmosta, mutta etenkin Konnosta, sillä hänessä tapahtuu tarinan aikana selviä muutoksia. Lisäksi asetelma heidän suhteessaan on mielenkiintoinen, ei aivan sellainen, jota yleensä palvelija-palveltava -romansseissa näkee.

Juonittelun ja romanssin lisäksi kirjan maailma on kiinnostava. Kiinnostuin eritoten Delvistä ja delviläisnaisten maineesta. Oli mukava lukea vahvoista, itsenäisistä ja hieman kieroistakin naisista, vaikka he olivatkin vain sivuosissa. 

Tätä kirjaa lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että kyse on kolmen pienoisromaanin yhteisniteestä. Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto -osien alussa kerrataan edelliset tapahtumat jolloin voi helposti tulla tunne, että kirjassa toistetaan liikaa. Kuitenin kirjat ovat alunperin ilmestyneet erikseen ja julkaisuväli on kestänyt jonkin verran, jolloin lukijoille pieni kertaus on ollut tarpeen.

Suosittelen kirjaa niille jotka haluavat lukea miesten (ei itseään etsivien teinipoikien) välisestä romanssista. Vaikkei fantasiasta olisi kiinnostunutkaan niin en usko sen häiritsevän tässä kirjassa, koska tämä ei sisällä esim. taikuutta vaan fantasia tulee Meresmaan itse luomasta maailmasta. Suosittelisin myös niitä, jotka ovat lukeneet e-kirjat vilkaisemaan kirjan epilogia, joka antaa sarjalle hallitumman lopetuksen kuin pelkkä Kuninkaan tahdon loppu.

Kuva Lukutoukan kulttuuriblogista. Äijämeininki tulkittu lähinnä siten, että päähenkilöt olivat miehiä :-D

Elokuva: Warcraft: The Beginning

Ohjaaja: Duncan Jones

Tuotanto: Legendary Pictures ja Universal Pictures

Genere: Seikkailu, toiminta, fantasia

Ikäraja: K12

Varoitukset: Väkivalta, kauhu

Kesto: 2h 3min

★★★★☆

"Azerothin rauhallinen valtakunta on sodan kynnyksellä, kun sen asukkaat kohtaavat pelottavan valloittajakansan. Omaa kuolevaa maailmaansa pakenevat örkkisoturit ovat valinneet heidän asuinpaikkansa uudeksi alusmaakseen. Kun kahden maailman välille avautuu portaali, yhtä armeijoista uhkaa tuho valloittajan käsissä, toista riutuminen sukupuuttoon. Toisiaan vastaan käyvistä joukoista nousee kaksi sankaria, joiden kohtaaminen määrää heidän perheensä, kansansa ja kotinsa kohtalon.

Näin alkaa huikea saaga vallasta ja uhrauksista. Sodalla on monet kasvot ja jokainen taistelee jonkin asian puolesta.

Warcraft: The Beginning on Legendary Picturesin ja Universal Picturesin eeppinen seikkailuelokuva maailman mullistavasta taistelusta, joka pohjautuu Blizzard Entertainmentin luomaan kansainväliseen ilmiöön."

Tänä vuonna olen käynyt katsomassa niin vähän elokuvia että hävettää, etenkin kun sellaiset helmet kuten Deadpool  ja Liisan seikkailut peilimaassa  menivät sivu suun koulukiireiden takia. Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ilmoitin kavereilleni "nyt mennään elokuviin!". En ole pelannut Warcraftia, mutta pelistä ilmiöksi kasvaneen fantasiasaagan tuntevat kaikki ainakin nimeltä, minä olen tutustunut siihen fanartin kautta. Onneksi eräs seurueemme jäsen oli pelannut pelejä ja informoikin kuinka uskollinen elokuva oli peleille, mikä auttoi hieman arvion muodostamisessa.

Tapahtumat saavat alkunsa örkkien tuhoutuneesta maailmasta, joka on aavikoitunut ja elinkelvoton. Örkkien maagi Gul´dan (Daniel Wu) onnistuu luomaan portaalin Azerothiin vaarallisella fel-taialla ja "pieni" sotajoukko lähtee raivaamaan Azerothista elintilaa koko Laumalle. Hallasusien johtaja Durotan (Toby Kebbell) ja hänen viimeisillään raskaana oleva vaimonsa Draka (Anna Galvin) ovat mukana örkkien ensimmäisessä aallossa. Azeroth on örkeille paratiisi, jossa on hyvän elinympäristön lisäksi vihollisia, jolloin örkit voivat toteuttaa ainoaa tuntemaansa elämäntapaa: sotaa. Durotan kuitenkin havaitsee tovereissaan muutoksia, jotka fel  tuo tullessaan, eivätkä ne sovi örkin kunniaan.

Örkkien saapuminen ei jää Azerothin kansalta huomaamatta ja näiden omituisten otusten ilmestymisen syytä ryhtyy selvittämään sotapäällikkö Anduin Lothar (Travis Fimmel), jonka seuraan löyttäytyy nuuskiva maagi Khadgar (Ben Schnetzer). Khadgar tunnistaa fel-taian läsnäolon, jolloin porukkaan liitetään vielä toinen maagi, voimakas Medivh (Ben Foster). Jotta kaikki tyypilliset fantasiaseikkailun kliseet tulisi täytettyä naissankariksi ja takinkääntäjäksi joutuu puoliörkkiorja Garona (Paula Patton), joka jää alkuperäisen kolmikon vangiksi.

Pakko myöntää että alunperin ainoa syyni nähdä elokuva olivat örkit, sillä olen hulluna kaikkiin "soturin kunnia" -juttuihin sekä barbaareihin. Yllätys olikin positiivinen, sillä örkeillä oli paljon enemmän tilaa tarinassa kuin oletin. Durotan on aivan ihana hahmo, karu soturi, jolla on hellä sydän. Örkkileirin tapahtumat vaikuttivat muutenkin eheämmiltä kokonaisuuksilta kuin sankarilauman sähläykset, jotka koostuivat lähinnä Medivhin katoamisista ja ilmestymisistä, sekä Garonan ja Lotharin päälleliimatusta romanssista.

Se romanssi! Sen aavisti heti, mutta rukoilin ettei sitä tulisi, mutta ei, pakkoparitus tapahtui, eikä siinä ollut edes mitään ylltättävää. Fantasiakliseet eivät häirinneet, sillä ne jäivät kauniin grafiikan, toiminan ja muutamien mielenkiitoisten hahmojen taakse, mutta se romanssi! Vaikken ole Warcraftia pelannut niin tiesin, ettei Garona ja Lothar ole canonia sillä sen näki, canonparien romanssit eivät olleet niin alleviivattuja, mutta Garonan ja Lotharin juttu tuotiin oikein naamalle. En sano että elokuva tulisi olla canonia, vaan se että muille suhteille on rakennettu hyvä ja varma alkuperäisen formaatin aikana tekee sen että elokuviin äkkiä lisätty juttu (se ei ole edes suhde) paistaa läpi hutaisullaan. Heidän juttunsa oli pakollinen romanssi, joka oli lisätty elokuvaan vain siksi, että jos joku wowittaja sattuu raahaamaan tyttöystävänsä elokuviin niin tytöllekin olisi jotakin mielenkiintoista.

Väärin, elokuvan pystyi nauttimaan fantasiaseikkailuna ilman aikaisempaa Warcraft-kokemusta. Pakkoromanssi oli vain tönkkö ja kiusallinen ja siitä näki, ettei sillä ole samanlaista hyvinrakennettua pohjaa kuin vaikkapa Durotanilla ja Drakalla. Söpöilyksi elokuvassa riittivät Durotanin ja Drakan aloituskohtaus, sekä Khadgarin uteliaisuus, romanssia ei olisi tarvittu.

Pakkoromansista huolimatta elokuva oli hyvä, vaikkakin hieman kliseinen. En osaa sanoa mitä true wowittajat tästä pitivät, mutta ainakin niille, jotka eivät ole pelanneet  saattoi olla pari yllättävääkin juonenkäännettä. Sen lisäksi, että elokuva oli taisteluntäyteistä grafiikkakarkkia oli siinä myös draamaa. Tai sitten olin ainoa, joka itki parissa kohtaa, mutta ei voi mitään.

Elokuvalle on luultavasti tulossa jatkoa, jos se menestyy hyvin, tarina ainakin jäi kesken. Warcraft-sarjasta on myös kirjoja, myös tästä elokuvasta ja se on suomennettukin. Innostuin sarjasta ja varasinkin kirjastosta Warcraft: Durotan -kirjan sillä Durotan oli lempihahmoni elokuvassa ja hänestä saa kuulla vielä kahden kirjan verran.

Blogger Recognition Award -palkintohaaste

Sain tämän haasteen/palkinnon Taikakirjaimet-blogin Raijalta sekä Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marilta. Kiitos, hieman kyllä yllätyin tästä huomionosoituksesta :-D

 Haastesäännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

 2. Kuinka aloitin bloggaamisen
Olin seuraillut kirjablogeja anonyyminä jo muutaman vuoden, mutta en itse uskaltautunut bloggaamaan ennen kuin aloin suorittaa lukion lukudiplomia (mikä on erittäin järkevää lukion kolmantena vuotena).Lisäksi halusin jonkun harrastuksen, joka veisi ajatukseni koulutöistä, minä nimittäin podin huonoa omaatuntoa jos en opiskellut vaikka olisi esim. loma. Kirjablogi oli hyvä valinta, sillä aluksi sen ylläpitoon tekosyynä toimi koulutyöt, mutta nyt se on muuttunut enemmän harrastusblogiksi joka tuo säännöllisyyttä lukuharrastukseeni ja vähän muuhunkin. Kirjablogi on myös väylä jakaa omia mielipiteitäni ja ajatuksiani kirjoista, sillä oikeassa elämässä ne kaikuvat kuuroille korville. Koska kirjablogeista olin saanut paljon uusia kirjavinkkejä ja ajatuksia halusin itsekin kantaa korteni kekoon toivoen, että blogistani olisi jollekulle jotakin hyötyä tai iloa.

3. Ohjeita aloitteleville bloggaajille
 Ihan ensiksi bloggaamista ei kannata pelätä tai arastella, jos haluaa perustaa blogin. Kaikki aloittavat samasta ruudusta, kokeilevat ja mokailevat, vaikka ei siltä ehkä vaikuta kun katsoo monta vuotta bloganneiden bogeja.

Blogilla on kuitenkin hyvä olla jokin perusidea, ettei se karkaa käsistä ja muutu sillisalaatiksi. Lukija löytää helposti blogin joka keskitty esim. johonkin harrastukseen. Toki on olemassa myös päiväkirjamaisia lifestyle-blogeja, mutta nekin ovat yleensä saaneet  alkunsa jostakin harrasteblogista. Kun miettii mistä haluaa blogata kannattaa myös miettiä omaa yksityisyyttä, haluaako kirjoittaa omalla naamaalla ja nimellä kertoen omasta vakaumuksestaan, vai olisiko nimimerkki ja suurpiirteisemmät tiedot parempia. Internetistä kun on vaikeaa saada mitään pois, vaikka blogin tai bloggauksen poistaisikin. Nuorille bloggaajille suosittelen nimimerkkiä, mutta se on jokaisen oma valinta, mutta esim. tuleva työnantaja voi yrittää googlettaa sinut, katsoakseen millainen ihminen olet.

Bloggaaminen on sosiaalista. Uskokaa tai älkää, mutta blogien takana on myös ihmisiä, eikä mitään bloggauksen ylimaageja. Uskaltaudu seuraamaan, kommentoimaan ja vaikkapa lähettämään haasteita. Omaa blogiaan ei kannata ihan ylettömästi mainostaa, mutta hyvä vinkkaus oman blogin olemassa oloon on mainita sivumennen että on esim. lukenut saman kirjan. Muista myös hyvä käytös omassa blogissasi, kommentteihin on kohteliasta vastata (lukuun ottamatta trolleja ja haukkuja, jotka voi surutta poistaa).

Kohteliaisuus on hyvä muistaa myös omissa blogiteksteissä, tämä ei tarkoita silkkihanskojen käyttöä. Liiallinen kiroilu on mautonta ja kannattaa myös varautua siihen, että tulenarkojen aiheiden kuten uskonnon tai politiikan käsittely saattaa aiheuttaa inhottavaa kommentointia. En kehota itsesensuuriin vaan varautumaan siihen mitä kommenttiboxiin saattaa ilmestyä.

Viimeiseksi älä stressaa lukijamääristä, sillä suomi on pieni kieli, jolloin lukijoita on vähän. Etenkin kirjablogeissa keskiverto lukijamäärä lienee 50, yli sadan yltävät vain muutamat. Lukijoita kyllä tulee silloin kun tulee, joten ei kannata esim. muuttaa kirjoitustyyliään tai kopioida muiden ideoita, sillä lukijat kyllä huomaavat ja arvostavat aitoutta. Lisäksi anonyymit lukijat kunniaan! Kaikilla ei ole google-tiliä joilla he voisivat seurata sinua vaan blogisi saattaa olla joidenkin  suosikkilistoissa.

5. Seuraavat bloggaajat palkinnon saajikksi:
Cilla in Wonderland  
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja
Kirjamaailma
Kirjavarkaan tunnustuksia
Storytime is over
bookishteaparty
Evarian kirjahylly
Narseskan kirjanurkkaus
Dysphoria
Notko, se lukeva peikko

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäisteos: Dinas bok (1989)

Kirjoittanut: Herbjørg Wassmo

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2002

Sivuja: 557

★★★½☆

"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.

Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.

Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.

Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.

Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dinan kirjaan törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin lukijankin.

Dina traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina. Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle, eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.

Yhteisön paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa, ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii että pelkää tytärpuoltaan.

Tilanteen käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville. Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä! Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain seurauksin.

Koko kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.

Dinan käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen puhuttiin mistään ruusuista.

Aluksi olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa, poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen aikaan parempia sopimuksia.

Ajoittain kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea. Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.

En oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja! Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu, eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää mielenkiintoinen sarja kesken.

"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"

S. 339