J.S. Meresmaa: Naakkamestari

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Robustos

Julkaistu: 2016

Sivuja: 163

★★★☆☆

"´Taivas pimeni. Ilma viuhui satojen siipien pehmeistä iskuista. Nostin katseeni valtavaan naakkaparveen, joka lensi pihamaan yli talojen kattoja hipoen. Niiden naksahtelevat ja kirskuvat äänet kutistivat sisäpihan luolan kokoiseksi. Kun parven häntäpää katosi ja pilvien siilaama päivänvalo palasi, pettymys raapaisi sydänalaa. En tiedä, mistä mieleeni johtui järjetön, pakahduttava toive, että ne olisivat ottaneet minut mukaansa.´

Valumestari Lundanin verstas on Ennin koti. Hän kaipaa, joka päivä vanhempiaan, jotka eivät koskaan tulleet hakemaan häntä. Eräänä aamuna Enni löytää naakan - ja hänen elämänsä muuttuu. Täysin.

Naakkamestari on Tampereelle vuoteen 1900 sijoittunut kertomus, joka yhdistää vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia."

En aluksi ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta, mutta nappasin tämän mukaani nuortenkirjahyllystä kun etsin nopeaa luettavaa. Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta.

Enni on rampa huutolaistyttö, joka työskentelee päivät pitkät Lundanien verstaalla, perheen isä kohtelee tyttöä ihan hyvin, mutta perheen tytär tekee kaikkensa, jotta Ennillä olisi mahdollisimman vaikeaa. Enni kaipaa vanhempiaan, jotka ovat luvanneet hakea hänet pois, mutta kaipaus on ajan saattossa muuttunut ennemminkin haaveiluksi. Vaihtelevuutta Ennin päiviin tuo loukkaantunut naakka, jota hän alkaa hoitaa. Naakan ilmestymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia ja vihdoinkin Enni pääsee pois Lundanien luota, mutta löytää itsensä halveksittujen ursiinien piilopaikasta.

Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana. Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle.

Ennin hahmokehitys ja menneisyyden selviäminen oli hieman ennalta-arvattavaa, mutta liikuttavaa. Kirjassa ei ole elämää suurempaa romantiikkaa tai lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä, mutta ehkä kirjan tekee liikuttavaksi se, että Enni saa kokea elämässään ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää, jotka taas ovat meille arkea. Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti. Ahdistavasta lopusta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava välipalakirja, joka sopii monenlaisille lukijoille.

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

Alkuperäisteos: The Ice Dragon (1980)

Kirjoittanut: George R.R. Martin

Kuvitus: Luis Royo (2014)

Kustantaja: Kirjava

Julkaistu: 2016

Sivuja: 118

 ★★½☆☆

"Legendojen mystinen jäälohikäärme herätti pelkoa, sillä kukaan ei ollut milloinkaan kesyttänyt sellaista. Yli lentävä jäälohikäärme jätti jälkeensä lohduttoman kylmän ja jäisen maan. Mutta Adaraa ei pelottanut - hän oli talvilapsi, syntynyt ankarimpien kenenkään muistamien pakkasten aikaan.

 Adara ei muistanut ensimmäistä kertaa, jolloin oli nähnyt jäälohikäärmeen. Tuntui kuin se olisi aina ollut osa hänen elämäänsä, kuin hän olisi aina nähnyt se vilaukselta lekkiessään hyisessä lumessa vielä pitkään sen jälkeen, kun muut lapset olivat paenneet kylmyyttä sisätiloihin. Neljäntenä ikävuonnaan hän kosketti sitä, viidentenä hän ratsasti ensimmäistä kertaa sen leveässä selässä. Ja sitten Adaran seitsemäntenä ikävuotena, eräänä tyynenä kesäpäivänä, pohjoisen tuliset lohikäärmeet pyyhälsivät hänen rauhalliselle kotitilalleen..."

En jaksanut aloittaa vielä Tulen ja jään laulu -sarjan toista osaa, joten yritin tyydyttää Game of Thrones -nälkääni lukemalla samaan maailmaan kuuluvan Jäälohikäärmeen. Jäälohikäärme on kirjoitettu paljon ennen Valtaistuinpeliä  ja se on tarkoitettu lastenkirjaksi, jolloin kirja ei ole aivan sitä, mitä sadistisen joulupukin olettaisi kirjoittavan, vaikka kirjassa oli yllättävän paljon väkivallan ja vammojen kuvailua verrattuna muihin lastenkirjoihin.

Jäälohikäärmeen lukee yhdeltä istumalta, sillä tekstiä on sivumääräänsä vähemmän ja suurimman osan kirjasta viekin Royon kaunis kuvitus, jota katselee mielellään. Tarina on erittäin satumainen, eivätkä juonenkäänteet paljoa päätä huimaa. Kerronta taas on yksinkertaista, mutta sujuvaa ja mukavaa lukea.

Omasta näkökulmastani kirja on ennemmin lastenkirja kuin GoT-fanitavara, sillä GoT-yhteys jäi vain lohikäärmeisiin. Mietin tätä lukiessani, että tätä kannattaisi luetuttaa ala-asteikäisillä. Kirjassa on kaikki kohdillaan, jos haluaa koukuttaa lasta lukemaan, fontti on iso ja selkeä, juonta on helppo seurata, kuvitus on hienoa ja kerronta on yksinkertaista, muttei tylsää. Etenkin pojat voisivat tykätä kirjasta, sillä kirjassa on myös hieman jännitystä ja lapsille sopivasti väkivaltaakin.

Vähän huono kuva, mutta ihana kuvitus.

Vanhemmalle lukijalle tästä kirjasta ei jäänyt hirveästi käteen, patsi yksi luettu kirja lisää Goodreadsin vuoden kirjasaldoon. Isona bonuksena on Royon kuvitus, joka on tosi nättiä ja tarkkaa. Olen ihastellut Royon töitä aikaisemminkin ja minusta tuntui, että kirja antaa enemmän kuvataiteen kuin kirjallisuuden ystäville. Kirja kannattaa kuitenkin luetuttaa lapsella, joka nurisee lukemisen olevan tylsää ja katsoa muuttuuko mieli.