Lauren Beukes: Zoo City; Eläinten valtakunta

Alkuperäisteos: Zoo City (2010)

Kirjoittanut: Lauren Beukes

Kustantaja: Aula & Co

Suomennettu: 2016

Sivuja: 409

★★★★☆

"Zinzinillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä.

Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saatta olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slimmista jossa rikolliset eläinkumppaneineen eleävät helvetillisen Pohjavirran pelossa.

Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikollisten ja taikuuden vääristämän kaudpungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät synkät salaisuudet - myös omansa.

Zoo City on hyytävän terävä ja oivaltavan kepeä sekoitus urbaania fantasiaa, koukuttavaa trilleriä ja Etelä-Afrikan nykytodellisuutta. Teos palkittiin Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden parhaana scifi- ja fantasiakirjana."

Näemmä välillä kannattaa tarttua sellaiseenkin kirjaan, jossa tuntuu olevan kaikkia oman maun vastaisia elementtejä. Kun näin blogeissa ensimmäisiä postauksia Zoo Citystä, jo pelkkä nimi sai minut kääntymään kannoillani, sillä luulin sen olevan ihmsten kamppailua villiintyneitä eläimiä vastaan. Kuitenkin tartuin kirjaan, sillä etukannessa komeilee teksti: "Lauren Beukes on todella, todella lahjakas" ,George R.R. Martin. Martinin kaltaisen kirjailijan huomio sai minutkin kiinnostumaan.

Poikkeukselliseti en ole lukenut kirjasta arvosteluja tai edes takakansitekstiä, joten kokemis oli yhtä positiivista yllätystä. Zoo Cityssä eläimet eivät suinkaan ole valtaamassa maailmaa, vaan ihmiset saavat eläimen taakakseen tekemistään rikoksista, eläintä ei kuitenkaan anneta häpeän merkiksi ihmisten toimesta vaan ne ilmestyvät jostakin, joskaan kukaan ei tiedä mistä tai miksi. Eläimelliset saavat eläimensä mukana myös yliluonnollisia kykyjä, joita he joutuvat hyödyntämään useimmiten laitapuolen kulkijoina, sillä eläimellisiä syrjitään.

Päähenkilö Zinzi elää jo keskellä rikollisvyyhtejä, joten hänen ei voi sanoa joutuvan niihin vaan hän pikemminkin vajoaa syvemmälle. Zinzi ottaa poikkeukselisesti vastaan kadonneen henkilön etsinnän, ei vain rahan vaan myös oman uteliaisuutensa tähden, siinä sivussa hänellä on selviteltävänä mm. mies- ja rahasotkuja. Minua ei niinkään kiinnostanut kirjan mysteerielementti, sillä kirjallisuudessa mysteerit on tarkoitettu ratkaistaviksi, miksi siis ihmetellä asioiden etenemistä? Tosin Beukesin juonenkäänteistä, jotka eivät olleet aina tavanomaisempia dekkareille. Eniten minua viehätti kirjassa maailma ja ihanan persoonalliset hahmot.

Sankaritar Zinzi December on kantaa taakkanaan Laiskiaista, mutta on jo hyväksynyt osansa eläimellisenä, vaikkakin kontrasti hänen entisen, ylellisen elämänsä ja nykyisen rikosten täyteisen slummin välillä on huomattava. Nokkela ja näsäviisas Zinzi ei kuitenkaan säpsähdä katujen kauhuja ja tietää jo miten rikollisia käsitellää. Zinzi tehtailee työkseen huijauskirjeitä ja etsii kadonneita esineitä. Kumpikin työ ja niiden mukana tulleet ihmiset ovat olennainen osa tarinaa, jossa päästään seikkailemaan Etelä-Afrikan slummeissa ja bisnesmaailmassakin.

Miljöönä Etelä-Afrikka on mielenkiintoinen, enkä ole ennen lukenut mitään sinne sijoittuvaa kirjaa. Zoo Cityssä kietoutuvat mielenkiintoisesti fantasia ja muti-taika, johon monet afrikkalaiset uskovat. Muti-taika pitää sisällään vanhoja uskomuskia ja pelkoja, mutta sen käyttötavat ja henkien yhteydenotot ovat modernisoituneet, esim. henget saattavat ilmoittavaa itsestään sähköpostitse tai puhelimella, riippuu vain kuka siihen uskoo.

Eläimellisyys olisi saattanut jäädä kirjassa ehkä liian pinnalliseksi ellei Beukes olisi ujuttanut kirjaan "aineistoja", joissa kerrotaan eläimellisten elämästä vankilassa sekä tutkitaan eläimellisyyttä tieteellisesti. Myös kaikkien kammoksuva Pohjavirta saa perusteellisemman selityksen juurikin tällaisen "tutkimuksen" kautta. Olen hulluna kaikkiin kirjoihin joissa on lisämateriaalina itserakennetun maailman faktoja, sillä ne vain kertovat kuinka syvällisesti kirjan maailmaa on pohdittu ja rakennettu.

Zoo City sisälsi kaikkea mistä kirjoissa pidän, vaikkei tämä ollutkaan aivan mukavuusalueellani. Eläimellisyyden mukana tulevat kyvyt olisivat voineet olla hieman isommassa osassa kuin pikaisina mainintoina. Tämän takia toivoisinkin, että kirjalle tulisi jatkoa tai joku muu samaan maailmaan sijoittuva kirja. Zoo City on fantasiageneressä raikas tuulahdus eläimellisyytensä kanssa, mutta myös siksi, että se sijoittuu miljööseen ja kulttuuriin, joihin fantasiakirjat eivät yleensä sijoitu (tai sitten niitä ei vain suomenneta, eikä niistä siis tiedetä).

J.R. Ward: Verisuudelma

Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)

Kirjoittanut: J.R. Ward

Kustantaja: Basam book

Julkaistu: 2016

Sivuja: 400

♥♥♥♥♥

"Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.

Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"

Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.

Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle, vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta- sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.

Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat toisenlaiset.

Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.

Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise jätti kertomatta jotakin oleellista.

Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo, jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi Paytonista, joka perseilee glymeralle sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin kuuta nousevaa.

Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.

Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.

Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.

Miina Supinen: Mantelimaa

Kirjoittaja: Miina Supinen

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 317

★★★☆☆

"Jarruton vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.

Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä. Mutta kun sähköisku paiskaa aviomiehen koomaan, entisen poptähden on perheensä elättääkseen pakko lähteä töihin Mantelimaahan.

Siis minne? Mantelimaa on sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa uhmaten rakennettu uuden ajan joulumaa, jossa voi ihastella mekaanisten tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata Elfetit-ryhmän eroottiseen esitykseen - ja käydä välissä vaikka rautakaupassa.

Valtakuntaa hallitsee tornistaan joulupukkimainen liikemies Jonne J. Halkio, Mollin vanha tuttu joka pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Jouluparatiisin kimaltavien lattioiden alla lymyää kuitenkin toinen maailma, jota johtaa kammottava Nukentekijä synkkine suunnitelmineen.

 Kun lumialtaasta löytyy ruumis, Mantelimaan piparikulissit alkavat murtua."

Takatalven päättymisen kunniaksi tuli luettua jotain jouluista. Odotukset eivät olleet hirveän korkealla kirjan suhteen, sillä tämä on jännityskirjallisuutta, eikä se ole mieligenereni. Toiseksi olen lukenut blogeista, että lapsilla olisi suuri rooli tässä kirjassa, mikä ei myöskään oikein sytytä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, jännitys oli oikeasti jännää eivätkä lapsihahmot olleet ärsyttäviä.

Mantelimaa on jouluteemainen ostosparatiisi, joka on myös kauppakeskeuksen, huvipuiston ja kylpylän epäpyhä risteytys. Mekaaniset tontut heiluttat vilkkuvalojen seassa ja huutelevat ohikulkijoille kaikkea jouluista. Viihdettä on tarjolla lapsiparkeista strippibaareihin ja suklaakylpyihin. Mantelimaata johtaa Jonne J. Halkio, joka toteuttaa joulumaan irvikuvassaan mitä milikuvituksellisempia ja idioottimaisimpia ideoitaan. Lastenohjelmista tuttu ja entinen teinitähti Molli Nieminen joutuu ottamaan Jonnen tarjoaman työn vastaan hampaita kiristellen, heidän yhteinen menneisyytensä ei ole mitenkään mairitteleva. Heidän lisäkseen tarinassa seikkailevat Mollin lapset, jotka tutustuvat Mantelimaan pimeisiin nurkkiin, sekä arka Felix, joka on Jonnen alainen, seikkailemaan pääsee  myös Mollin koomasta toipuva mies.

Tarina vaikutti aluksi oudolta, jopa ärsyttävältä, Mantelimaan outouden kuvailussa tuntui olevan liikaa yrittämistä, sillä outoja yksityiskohtia oli liikaa. Kuitenkin kun ensimmäinen osa oli selätetty ja Mantelimaan tonttuja ei tarvinnut enää kuvailla päästiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Mantelimaassa on tapahtunut yllättäviä kuolemia ja katoamisia, mutta ne eivät ole tapahtuneet summan mutikassa, vaan kaikkia uhreja yhdistää menneisyydessä eräs asia, josta edes henkilöt itse ole tietoisia tai eivät ainakaan usko siihen.

Vaikka tässä tapahtuu murhia, tämä ei onneksi ole rikoskirjallisuutta, poliisit pysyvät maijoissaan, eivätkä päähenkilötkään jahtaa syyllistä päätä pahkaa, vaan kakki selviää aikanaan. Sen lisäksi, että jossakin niin iloisessa ja lapsellisessa ympäristössä kuin Mantelimaa tapahtuu murhia on kirjassa paljon muutakin synkkää: Antipukki, Nukentekijä, onkaloiset, mielisairaala Ahjo. Kaikkea näitä ei kuitenkaan selitetä lukijoille heti, vaikka niistä puhutaan paljon, sillä ne ovat niin itsestään selviä asioita/huhuja kirjan maailmassa, ettei niitä tarvitse selittää. Juuri nämä yksityiskohdat herättivät mielenkiinnon ja loivat jännittynyttä tunnelmaa.

Kirjassa seikkaillaan sekä nykyhetken joulumyllerryksessä, että Mollin menneisyydessä, jossa tavataan niin sirkustaiteilijoita kuin huumejengejäkin. Mollin menneisyys oli mielenkiintoinen, ja vaikka hän on entinen pop-tähti sitä osaa hänen elämässään käsitellään melko vähän. Mielenkiintoisinta takaumissa oli mielisairaala Ahjo, jossa Molli oli periaatteessa ilman syytä. Myös Mollin lasten touhut ovat mielenkiintoisia, kukaan Mantelimaassa ei puutu lasten touhuihin, kun eivät omat vanhemmatkaan puutu. Siispä tytöillä on vapaus tutkia paikkoja, joihin aikuiset eivät kiireeltään ehdi katsoa tai eivät uskalla, oli pelon syynä sitten itsesuojeluvaisto tai potkujen pelko.

Mantelimaa oli oikein mukava jännityskirja, joka oli oikeastikin jännä. Asiat kudottiin pikku hiljaa yhtenäisiksi ja takaumat antoivat lisäsyvyyttä tarinaan, jota ei olisi ollut jos asiat olisi vain selitetty. Kirjan loppu oli periaatteessa pienoinen pettymys, sillä tarinalla oli aineksia paljon hurjempaankin huipennukseen, mutta toisaalta se olisi ollut arvattavaa. Tämä oli ihan mukava välipalakirja.

J.R. Ward: Kateus

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kutantaja: Basam books Oy

Julkaistu: 2013

Sivuja: 485

★★★☆☆

"Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli ja demoni käyvät säälimättömään kilpailuun toisiaan vastaan.

Etsivät Thomas "Veck" DelVecchio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa piemeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainoilevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on ainoa side pelastukseen."

En muista aivan kaikkia tapahtumia tästä kirjasta sillä olen junnannut yli vuoden jossain sadannen sivun paikkeilla, mutta nyt kun päätin alkaa käymään läpi kirjahyllyni lukemattomia kirjoja tartuin tähän. Lisäksi kaipasin J.R. Wardin maailmaa ja hahmoja, sillä odottelen kieli pitkällä juuri suomennettua Verisuudelmaa, tämä toimi hyvänä ensiapuna. Langenneisiin enkeleihin en ole tykästynyt niin paljon kuin veljeskuntaan, tästä sarjasta puuttuu... Jokin koukku, mutta ihan viihdyttäviä nämäkin ovat.

Veckiin ja sarjamurhaaja Kroneriin päästiin tutustumaan jo Mustan tikarin veljeskunnan Vapautetussa rakastajassa, mikä lienee yksi syy miksen ollut lukenut kirjaa loppuun jo aiemmin, en nimittäin pidä siitä että Ward sitoo sarjoja toisiinsa juonellisesti pakottaen samalla joko tutustumaan kumpaankin sarjaan, tai jättämään lukukokemuksen vajaaksi. Minusta on ymmärrettävää, että enkelit ja veljeskunta pyörivät samoissa baareissa ja törmäävät toisten kirjojen hahmoihin, mutta Veckin juttu alkaa jo Vapautetussa rakastajassa, eikä siitä saa niin paljon irti Kateudessa, ellei ole sitä ennen lukenut Vapautettua rakastajaa. Tässä lukija on tavallaan pakotettu poikkeamaan molempien sarjojen puolella, jos haluaa ymmärtää kunnolla Kateuden tapahtumia, ja Vapautetun rakastajan ymmärtäminen taas edellyttää sarjan edellisten kirjojen lukua. Mainostusta ja lukijoiden kalastelua.

Kalastelustaa ja alkukankeudestaan huolimatta Kateus oli parempi kuin edeltäjänsä (vaikkei sitä tähdistä uskoisi). Sarja on minusta alusta asti vaikuttanut sirpaleiselta ja itseään toistavalta kun pelastettavat hahmot vaihtuvat ja heidän kanssaan käydään läpi samat prosessit ja selittelyt Jimin ja Devinan pelistä, sekä enkeleistä. Tässä osassa tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka vaikuttivat paljon sarjan rakenteeseen ja toivat lisäkiinnostusta lukea sarja loppuun. Tapahtumat eivät olleet mieluisia, mutta sitäkin odottamattomampia.

Tässä kirjassa pääparina on tietenkin Veck ja Reilly, heidän kohtauksensa olivat ihan ok, mutta pidin heistä enemmän erikseen. Veckin monimutkainen ja verinen menneisyys oli kiinnostavaa, samoin kuin Reillyn lojaalius järjestelmää ja lainvalvontaa kohtaan, vaikka se olisi hänen omien tunteidensa vastaista. Hassua tässä parissa oli se, että he puhuttelevat toisiaan koko ajan sukunimillä. Jim jäi tässä kirjassa vähän taka-alalle, tai ainakin siltä tuntui, sillä kaikki hänen kohtanasa olivat joko Sissyn viattomuuden jumalointia ja tytön kohtalon kauhistelua, Devinan kiroamista tai Adrianista huolehtimista. Muut enkelit taas nousivat tässä kirjassa enemmän esiin ja saimme tietää mitä arkkienkelit puuhastelevat teekutsujensa lomassa.

Tämä kirja oli ihan mukiin menevä ja hauskakin välillä, mutta ei yllä Mustan tikarin veljeskunnan tasolle. Seuraaviin osiin en tartu hetkeen, mutta joskus kylläkin sillä seuraava pelastettava sielu on vanha tuttu ja siksi odottamaton. Olisi myös mielenkiintoista kuulla enemmän enkeleistä ja demoneista, eikä vain Jimistä ja pelastettavista sieluista.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Kirjoittaja: Magdalena Hai

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2012

Sivuja: 178

★★★☆☆

Risingshadown kuvaus:

"Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Kerjäläisprinsessan maailma on omintakeinen ja kiehtovan aistivoimaisesti kuvattu. Teos on steampunkia, vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla. Magdalena Hain huima seikkailuromaani tuo tämän maailmalla suositun kirjallisuudenlajin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Teos aloittaa Gigin ja Henryn vaiheista kertovan trilogian."

Päätin aloittaa lasten- ja nuortenkirjakauden, sillä olen saanut tarpeeksi eriarvoisuudesta, sorrosta, väkivallasta ja kaikesta muusta mitä äidinkielen kursseille lukemani kirjat ovat sisältäneet. Kaikki se pohdiskelu kävi vain liian rankaksi, eikä minulla ole etenkään nyt aikaa huolehtia fiktiivisten hahmojen tuskista, kun koeviikko ja sen jälkeen lukuloma alkavat. Kerjäläisprinsessa sai kunnian aloittaa tämän uuden kauden ja korkata joululahjaksi saamani lukupäiväkirjan.

Aloin lukemaan tätä kirjaa jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin se vaan jäi kesken, mutta nyt se jälleen tarttui mukaani kirjastosta. Steampunk-maailmaan sijoittuvat kirjat ovat melkoinen harvinaisuus Suomen kirjamarkkinoilla, ja siksi tämä olikin virkistävää luettavaa. Aluksi olin hieman epäileväinen kirjan sisällöstä, sillä tarinan sivuja on vain 178 ja loput ovat selityksiä kirjan maailmasta. Kirja kuitenkin pääsi yllättämään, sillä se sai ahdettua sisäänsä kaikkea mitä hyvältä kirjata odotan: kuvailua, selityksiä maailmasta, historiaa, mielenkiintoisia hahmoja ja paljon käänteitä, jotka eivät kuitenkaan ole tönkköjä. Yleensä lyhyistä kirjoista jää uupumaan jotain, mutta tämä kirja oli oikea kerronnallinen tilaihme.

Kirjassa pidin kaikkein eniten sen hahmoista, vaikka Gigi ja Henry eivät olleet suosikkejani he olivat silti hyvät päähenkilöt. Gigi on kuninkaallisen perheen tytär, joka on ei miellä itseään prinsessaksi, sillä hän ei muista paljoakaan ajastaan palatsissa. Hän on hyvin sopeutunut Alhaistoon ja saanut sieltä ystävänkin, Henryn, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa, mutta pitää silti tarinoista. Gigin ja Henryn välillä on toimiva dynamiikka, vaikka välillä heidän vastakohtaisuutensa pistää silmään. Näistä kahdesta pidin Henryä järkevämpänä, sillä hänellä oli oikea kadunkasvatin epäilevä asenne kaikkeen, mutta Gigi taas oli välillä liian naiivi, sillä hän on mm. kertonut Henrylle olevansa maanpaossa oleva prinsessa ja luottaa liikaa ihmissusiin.

Suosikeiksi kirjassa nousivat sivuhahmot, etenkin kunigatar Sofia. Vaikka sivuhahmot saivat yllättävän paljon näkyvyyttä sivumäärään nähden olisin halunnut lukea heistä lisää, etenkin kuningasperheestä. Umbrovian prinsessat osaavat muutakin kuin ommella ja niiailla, heissä on myös äitinsä tulisuutta. Muillakin sivuhahmoilla oli oikea luonne eivätkä he olleet mitään väkisin väännettyjä erikoisia hahmoja, kuten nuorten kirjoissa joskus on.

Kirja oli mukavan nopeatempoinen, niin että lapsten mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei liian nopea vanhemmallekkin lukijalle.

Tämä oli oli kaikin puolin hyvä kirja, jopa jännittävä välillä. Toki kaipasin tähän lisää syvyyttä ja kuvailuja, mutta koska tämä on lasten- ja nuortenkirja se tulee myös nähdä sellaisena. Kuitenkin kun kirjan maailmasta annetaan paljon kiinnostavia vihjeitä esim. ihmissusiin ja kuningattaren sukuun liittyen olisin halunnut kuulla niistä enemmän. Kerjäläisprinsessa ei ole kuitenkaan kohderyhmäänsä vangittu, vaan sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Saatan tarttua jatko-osaan melko pian, sillä se löytyy omasta hyllystä.

J.R. Ward: Varjot

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kustantaja: Basam books

Julkaist: 2015

Sivuja: 656

♥♥♥♥♡

Mustan tikarin veljeskunta -sarjan 13. osa!

Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrotodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko.

Kun Trez oli vasta lapsi, hänen vanhempansa myivät hänet s'Hisben kuningattarelle seksiorjaksi. Trez pakeni ja päätyi New Yorkin Caldwelliin sutenööriksi. Ainoa ihminen, johon hän tuntee voivansa luottaa on hänen veljensä iAm.

iAm on aina yrittänyt suojella veljeään itsetuholta, mutta heikoin tuloksin. Kun Trez tapaa Selenan, hänen elämänsä näyttää vihdoin kulkevan oikeaan suuntaan, mutta onnen tiellä on suuria esteitä. Trezin kuningattarelle vannoma vala on aika panna täytäntöön - hänen on antauduttava kuningattaren tyttärelle, eikä pakotietä tai neuvotteluvaraa ole.

Trezin on valittava, seuraako hän sydäntään vai alistuuko muiden hänelle määräämään kohtaloon. Yllättävä tradegia kuitenkin sekoittaa kaiken, ja iAm on valmis äärimmäiseen uhraukseen rakkaudesta veljeensä.

Tätä sarjaa ei voi arvostella kuin sydämmillä. Tämän kirjan lukemisessa ei kestänyt sen takia kauan, että se olisi ollut huono vaan halusin lukea sen rauhassa, joten luin puolet syyslomalla ja puolet joululomalla. Trezin ja iAmin tarina oli raikas tuulahdus BDB-sarjaan, heidän tarinansa oli erilainen varjojen erilaisen kulttuurin vuoksi ja juuri varjojen maailma toi raikkautta sarjaan. Juoni on sama kuin aikaisemminkin uros ja naaras löytävät toisensa, uroksen (ja myös naaraan) ongelmat varjostavat suhdetta, välttelyä, tutustumista ja rakastumista. Ja loppu on aivan erilainen kuin muissa kirjoissa, sekin oli uutta joskaan ei toivottua sellaista.

Trezin ja Selenan suhde eteni mukavasti, vaikka kyseessä oli salamaromanssi kuten BDB-kirjoissa yleensä, he saivat rauhassa tutustua toisiinsa ja käydä treffeillä. Olisikin ollut liian julmaa että varjojen uhkavaatimusten ja Selenan sairauden lisäksi olisi tullut lisäongelmia. Selena oli erilainen valittu, rohkeampi ja aloitteenkaampi kuin sisarensa, tämä taitaa johtua ehros-koulutuksesta ja sairauden tuomasta "elämme vain kerran" -asenteesta. Trez taas oli ihan ok hahmo,  mutta koko kirjan ajan hän kärsi jonkinlaisesta maanis-depressiivisyydestä, kun hän oli hyvällä tuulella, vitsaili ja ylisti Selenaa hän oli ihana, mutta kun Selena oli poissa demonit pääsivät valloilleen ja angstaus alkoi. Toki hänellä on aihetta murehtiakin, mutta kontrasti mielentilojen väilillä oli suuri. Trez saa kuitenkin söpöyspisteitä korkeanpaikankammosta.

Kirjan parasta anti (taas kerran) olivat sivuhahmojen osuudet. Minä rakastuin s'Exiin jo ensi lukemalta ja halusin lukea hänestä lisää. Hänen roolinsa varjojen maailmassa on niin kiinnostava, puhumattakaan hänen luonteestaan, hän on samaan aikaan vapautta kaipaava, mutta myös perinteitä ja (narttu)kuningatarta kunnioittava uros. Veljeskuntalaiset ovat tähän mennessä haistattaneet pitkät perinteille yksi toisensa jälkeen, joten s'Exin perinteiden vaaliminen antoi hänelle syvyyttä ja omaperäisyyttä. Tosin alussa minun oli vaikea niellä se kuinka paljon hän perinteitä on valmis kunnioittamaan.

Varjojen maailma oli muutenkin kiinnostava, sitä esiteltiin tarkemmin kuin symphathien maailmaa ja toivonkin että siitä kuullaan vielä vaikkapa s'Exin oman kirjan merkeissä.

s'Ex ei ollut ainoa varjo Trezin lisäksi, joka pääsi ääneen myös iAm sai oman tarinansa maichenin kanssa. Minusta iAmin ja maichenin juttu oli vähän hätiköity, minusta se olisi tarvinnut enemmän pohjustusta,  mutta kohtalo on nopea käänteissään.

Sivuhahmot eivät loppuneet vielä siihen vaan myös Rhage, Assail, Xcor ja Layla seikkailivat omia polkujaan kirjassa. En olisi kuvitellut Rhagea tässä kirjassa näin isoon osaan enkä hänen samaistumistaan Treziin, vaikka jälkeenpäin se tuntuu erittäin järkevältä. Hänen kohtansa pohjustivat seuraavaa kirjaa, joka palaa hänen ja Maryn tarinaan. Pohjustus ei oikein antanut vinkkiä mitä tuleman pitää, mutta Ward on vihjannut adoptioaikeista. He eivät kuitenkaan ole ainoita joilla on ongelmia lasten kanssa, Xcor tapailee Laylaa odottaen milloin lunastaa osansa sopimuksesta, mutta hän sanoo naaraan raskauden olevan syy miksei tee sitä. Layla on ihana naaras ja selvästi kasvanut tarinan aikana, muutoinkin kuin vatsasta. Hänen ja Xcorin kohtaamisissa oli ihanaa jännitettä, joka toivottavasti ei lopullisesti räjähtänyt käsiin näiden erimielisyyksien takia.

Myös Assail pyöri kuvioissa mukana, mikä ei kiinnostanut minua tippaakaan. Toivottavasti hän jää nyt taka-alalle.

Ai niin, olihan vielä Paradise, Abalonen tytär, nuori aristokraattinaaras, joka pyristelee glymeran vaatimuksia vastaan pyrkimällä veljeskunnan koulutusohjelmaan. Ei liene elämää suurempi spoileri että hän pääsee sinne, sillä siitä kuullaan Blood Kiss (suom. Veren suudelma) -nimisessä kirjassa, joka on Black Dagger Legacy -sarjan avausosa. Suomeksi sen tulisi olla kauppojen hyllyillä maaliskuussa. Paradise vaikutti muuten lupaavalta hahmolta, mutten voi sietää hänen nimeään :-D Abalone, ymmärrämme että tyttäresi on sinulle uniikki lumihiutale, mutta oikeasti jotain rajaa.

Ainoa miinus, jonka annnan (Assailin lisäksi) johtuu surkeasta käännöksestä, sillä kirjoitusvirheitä oli niin paljon. Lisäksi synninsyöjä oli muutamassa kohtaa synninsuoja  se vaihtui jossain kohtaa, mutta virheellinenkin termi mainittiin aika usein. Siksi en antanut viittä tähteä, vaikka tarina sen arvoinen olikin.

Tämä kirja oli parasta BDB:tä pitkään aikaan, ovat aiemmatkin kirjat olleet hyviä mutta tässä tuli juuri sellainen tietty fiilis, jota viiden ensimmäisen kirjan kohdalla koin (ja myös parissa muussa siinä välissä). Varjot sai minut nauramaan, jännittymään ja lopussa itkemään.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)

Sivuja: 389

★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

"Devin Jonesin unelmien kesä tyttöystävän kanssa yliopistokampuksella peruuntuu. Sydänsuruja paetakseen Devin tarttuu yllättävään kesätyöhön: pestiin huvipuistossa. Vanhoilta tivolilaisilta Devin kuulee tarinan nuoresta naisesta, joka tapettiin kummitusjunaan. Tekijää ei saatu kiinni, ja naisen huhuttiin jääneen kummittelemaan.

Elämän ja kuoleman rajalla taiteilee myös parantumattomasti sairas poika, Mike, jonka aistit ovat tarkemmat kuin muilla, terveillä ihmisillä. Mutta murhaajaa ei hänkään pysty näkemään.

Tervetuloa Joylandiin on pehmeämpää Kingiä, kaihoisa ja lämminhenkinen muistelma menneistä ajoista. Mutta King ei olisi King, ellei tarinassa olisi hyytävämpi kääntöpuoli, pilkahdus pahuutta ja yliluonnollista kauhua."

 

Arvosana: ★★★☆☆

Tämä on ensimmäinen lukemani Stephen Kingin kirja, joka ei kuulemma ole Kingin perinteistä tyyliä. En ole aikaisemmin hänen kirjojaan lukenut, mutta olen varma että ne ovat kauhuntäyteisempiä kuin tämä.

Kirjan kerrontatyyli on rento ja muistelumainen, vaikka suurin osa kirjasta kuulostaa nuoren Devinin näkökulmalta, välillä vanha Devin tekee joitain huomautuksia, jotka saavat aikaan tunnelman kuin kuuntelisi vanhan miehen kertomusta nuoruudestaan. Aluksi oli mukava lipua tivolin kuvailussa ja tunnelmassa, mutta joissan kohtaa se alkoi tuntua liian pitkitetyltä ja aloin miettiä junnaako tarina paikoillaan. Kuitenkin kirjan loppumetreillä sydänsurut hautautuivat, kun sairaan pojan, Miken, ja tämän äidin parissa vietetty aika ja omatoiminen rikostutkinta alkavat viedä asioita uusille raiteille. Tunnelma muuttuu aivan erilaiseksi  kuin alussa.

 Kirja tuntui kahteen osaan jaetulta, ensin podetaan särkynyttä sydäntä ja sitten selvitellään murhia. Tyttöystävän haikailu tuntui turhauttavalta, sillä muistelumainen kerronta paljastaa jo alussa mitä tulee tapahtumaan, jolloin lukijat tietävät enemmän kuin nuori Devin. Tyttöystävä ei olisi ansainnut häntä eikä Devinin olisi tarvinnut kärsiä yhtä kesää elämästään hänen takiaan.

Pidin kirjasta kyllä, mutten rakastanut sitä, tämä on niitä tapauksia joissa luen, nautin ja lopetan. Tämä oli vain ihan kiva. Enimmäkseen se johtui juurikin kirjan pitkitetystä tunnelmoinnista ja tyttöystävädraamasta, josta en pitänyt, sillä en pitänyt tyttöystävästä. Lopussa päästäänkin yliluonnollisuuksien ja murhien pariin, meno muuttuu jännittäväksi ja viimeiset sata sivua oli pakko ahmia kerralla. Devinille tuli välillä epäilyksiä siitä kuka murhaaja olisi ollut, mutta King on kirjoittanut tapahtumat niin nokkelasti että murhaajan henkilöllisyys tuli, ainakin minulle, aivan puun takaa. Yllätykset eivät kuitenkaan lopu murhaajan selvittämiseen. Jännitys vaihtui pian suruun.

Vaikkei tämä sitä perinteisempää Kingiä ollut se sai minut kiinnostumaan muista hänen kirjoistaan, sillä pidin hänen tyylistään, tulen luultavasti tutustumaan joskus hänen kauhumpiin kirjoihinsa.