Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjoittanut: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 335

★★★★☆

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren  historian j anykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta."

Olen aiemmin lukenut Itärannalta Teemestarin kirjan, josta en pitänyt niin paljon kuin olisin olettanut. Huolimatta latteasta kokemuksesta, jonka Teemestarin kirja minulle antoi, tartuin silti Kudottujen kujien kaupunkiin, en ole kyllä ihan varma miksi.

Kirjan päähenkilö on nuori kutoja Eliana, joka elää muiden kutojien tavoin Seittien talossa, joka on yksi Taitojen Taloista. Seittein Talon lähettyviltä löytyy nuori, pahoinpidelty nainen, jolla on tatuoitu käteen Elianan nimi. Naista aletaan hoitaa Seittien Talossa ja hän jää sinne asumaan, kun hän osoittautuu taitavaksi kutojaksi, eikä pysty kertomaan mitään itsestään.

Sen lisäksi että Eliana yrittää selvittää miksi tytön kädessä lukee hänen nimensä, hän pyrkii myös säilyttämään salaisuutensa. Kaupungissa, jossa unien näkö on kielletty alkaa ilmetä uniruttoa, joka tekee kaupunkilaisten elämästä entistäkin tukalampaa jo valmiiksi totalitaarisen vallan alla.

Kamppailessaan näiden asioiden kanssa Eliana ja puhumaton Valeria alkavat pikkuhiljaa lähntyä.

Kirja käsittelee taas tärkeitä teemoja, mutta minusta oli mukavaa, että tässä kirjassa oli tärkeiden teemojen lisäksi enemmän seikkailun ja juonen tuntua. Itärannan tyyli sopii paljon paremmin fantasiaan kuin dystopiaan. Lisäksi hänen luovuutensa pääsi kunnolla kukoistamaan, kun hän sai luoda kokonaan oman maailman ilman meidän maailmamme rajoituksia. Kirjassa oli monia elementtejä joista pidin, kuten unet, taitojen mukaan jaetut talot sekä erityisesti tatuoinnit. Tatuoinnit ovat liian vähän käytetty elementti suomalaisessa kirjallisuudessa, ja alkujaan se olikin yksi syy, joka sai minut jatkamaan kirjaa hitaasta alusta huolimatta.

Tässä kirjassa on samoja elementtejä kuin Teemestarin kirjassa, totalitaarinen valtio sekä päähenkilö, joka piilottelee salaisuuttaan. Toisin kuin Norian seikkailuissa, Elianan kapina ei jää yksilötasolle, vaikkei hänestä tule Katnissin tapaista kapinan keulakuvaa. Teemoista taas ympäristö ja ihmisen tuhovoima ovat kirjassa keskeisiä, mutta mukaan mahtuu myös useampia teemoja kuten sukupuoli, eikä nyt puhuta vain miehistä ja naisista.

Vaikka alku kangerteli pidin silti kirjasta todella paljon. Elianan ja Valerian suhde oli ihanan rauhallinen, eikä olennaisesta lipsuttu mihinkään vaaleanpunaiseen huttuun ja palattu taas takaisin etenemään juonessa,vaan nämä kaksi asiaa kulkivat koko ajan rinnakkain. Myös sukupuolen käsittely tässä kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka Ila olikin pienessä roolissa.

Odotan mielenkiinnolla millaisia kirjoja Itäranta tulee tulevaisuudessa meille tarjoamaan. Henkilökohtaisesti toivon sen olevan lisää fantasiaa, mutta tuskin tulen karttamaan muitakaan genereitä, jos hän niistä kirjoittaa.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Osuuskumma

Julkaistu: 2016

Sivuja: 385

★★★☆☆

"Murhia, juonia, valtapelejä sekä miesten välistä intohimoa.

Keskilinna. Kaupunki, jonka kuningas hallitsee alusmaita hovijuonten puristuksessa. Kaupunki, jossa ritarin ovela mieli on hänen paras aseensa – ja toisinaan hänen tuhonsa.

"He ottivat miekkani, ja kerrankin olin tyytyväinen, että isäni oli kuollut."

Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista: Aseenkantajan kunnia , Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Pienoisromaanit on julkaistu aiemmin e-kirjoina. Painettu versio sisältää epilogin, joka on entuudestaan julkaisematon."

Kiinnostuin näistä pienoisromaaneista kun ne ilmestyivät, mutta koska minulla on ollut huonoja kokemuksia e-kirjoista jätin nämä suosiolla väliin. Onneksi tämä kokoelma kuitenkin painettiin ja pääsin lukemaan Jehremin ja Konnon seikkailuista.

Konno on Jehremin uskollinen aseenkantajakokelas, jonka maailma kuitenkin musertuu kun Jehrem ei halua häntä aseenkantajakseen. Konno joutuu häpeissään ja pettyneenä palaamaan kotiinsa. Mutta Jehrem ei erottanut Konnoa siksi, että tämä olisi hoitanut tehtävänsä huonosti, vaan Jehrem huomaa omaavansa tunteita Konnoa kohtaan. Eivätkä nämä tunteet ole sellaisia mitä ritarin ja aseenkantajan välillä kuuluisi olla. Konnon erottaminen on kuitenkin viimeinen pisara Jehremin ritarin uralle, joka on saanut kolhuja hänen edellisen aseenkantajansa kuolemasta, joten hän menettää miekkansa. Jehrem alkaa tonkimaan menneitä ja haluaa selvittää kuka oli hänen aseenkantajansa kuoleman ja hänen mustamaalaamisensa takana. Avukseen hän pyytää ainoan henkilön johon uskaltaa luottaa ja vastahakoisesti Konno liittyy mukaan seikkailuun, jonka seurauksena paljastuu juonia juonien perään. Jottei juonien ratkominen olisi liian helppoa täytyy selvitellä omia tunteitaankin.

Vaikka haluaisin lukea enemmän homoseksuaalisista suhteista etenkin fantasiakirjoissa, olin hieman varautunut tämän kirjan suhteen. Ensinnäkin siksi, että olen lukenut muutamia kirjoja joissa on mukamas juoni, mutta se jää latteaksi kuten hahmotkin, sillä tarina on kirjoitettu mentaliteetilla "hihiii, miehet panee". Toiseksi mietin kuinka nopeatempoisia (hutaistuja) nämä kolme tarinaa olisivat, sillä jokainen niistä oli noin 120 sivua pitkä, ja jokaiseen pätkään on mahdutettu romantiikkaa, mysteeriä, seikkailua ja selityksiä kirjan maailamasta.

Onneksi ennakkoluuloni kirjasta osoittautuivat vääriksi. Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana.

Vaikka olin enemmän kiinnostunut tarinan juonitteluista en silti pitänyt Konnon ja Jehremin suhdetta tylsänä tai väkinäisenä. He eivät antaneet tunteiden sekoittaa itseään liikaa vaan muistivat seilaavansa vaarallisilla vesillä, kirjassa ei myöskään sorruttu facepalmauksia aiheuttavaan ns. naismaiseen lepertelyyn joita on homoromantiikassa tullut myös luettua vaan miesten keskenäinen kiusoittelu oli nokkelaa. Pidin kummastakin hahmosta, mutta etenkin Konnosta, sillä hänessä tapahtuu tarinan aikana selviä muutoksia. Lisäksi asetelma heidän suhteessaan on mielenkiintoinen, ei aivan sellainen, jota yleensä palvelija-palveltava -romansseissa näkee.

Juonittelun ja romanssin lisäksi kirjan maailma on kiinnostava. Kiinnostuin eritoten Delvistä ja delviläisnaisten maineesta. Oli mukava lukea vahvoista, itsenäisistä ja hieman kieroistakin naisista, vaikka he olivatkin vain sivuosissa. 

Tätä kirjaa lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että kyse on kolmen pienoisromaanin yhteisniteestä. Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto -osien alussa kerrataan edelliset tapahtumat jolloin voi helposti tulla tunne, että kirjassa toistetaan liikaa. Kuitenin kirjat ovat alunperin ilmestyneet erikseen ja julkaisuväli on kestänyt jonkin verran, jolloin lukijoille pieni kertaus on ollut tarpeen.

Suosittelen kirjaa niille jotka haluavat lukea miesten (ei itseään etsivien teinipoikien) välisestä romanssista. Vaikkei fantasiasta olisi kiinnostunutkaan niin en usko sen häiritsevän tässä kirjassa, koska tämä ei sisällä esim. taikuutta vaan fantasia tulee Meresmaan itse luomasta maailmasta. Suosittelisin myös niitä, jotka ovat lukeneet e-kirjat vilkaisemaan kirjan epilogia, joka antaa sarjalle hallitumman lopetuksen kuin pelkkä Kuninkaan tahdon loppu.

Kuva Lukutoukan kulttuuriblogista. Äijämeininki tulkittu lähinnä siten, että päähenkilöt olivat miehiä :-D

J.R. Ward: Verisuudelma

Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)

Kirjoittanut: J.R. Ward

Kustantaja: Basam book

Julkaistu: 2016

Sivuja: 400

♥♥♥♥♥

"Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.

Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"

Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.

Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle, vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta- sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.

Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat toisenlaiset.

Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.

Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise jätti kertomatta jotakin oleellista.

Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo, jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi Paytonista, joka perseilee glymeralle sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin kuuta nousevaa.

Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.

Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.

Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Alkuperäisteos: The Velvet Promise (1991)

Kirjoittaja: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2005

Sivuja: 431

★★★★  ½

"Kun Gavin Montgomery ja Judith Revedoune vihitään kukkien koristamalla alttarilla, koko hääväki riemuitsee. Mutta Gavinin sydän on muualla: hän on luvannut rakkautensa toiselle naiselle, jäänvaalelle Alicelle. Vaikka Judithin kullanruskeiden silmien katse kiehtoo Gavinia, hän on Alicelle antamansa lupauksen vanki.

Nöyryytettynä leiskuvaluonteinen Judith päättää vihata aviomiestään, joka ottaa hänestä vain sen minkä haluaa mutta kieltää häneltä rakkautensa. Kohtalolla on kuitenkin varattuna Judithille toiselnalinen tulevaisuus..."

Ennen tätä luin vahingossa sarjan seuraavan osan Ylämaan taika, sillä sen takakannessa luki, että se olisi ollut sarjan ensimmäinen osa. Siksi olenkin hieman spoilaantunut tämän kirjan tapahtumista mutta se ei lukemistani juuri haitannut, kaikkihan tietävät miten romanttiset kirjat päättyvät.

Judithia on valmisteltu koko elämänsä ajan luostariin, jossa hänestä oletetaan tulevan prioritar, luostarin johtaja. Hänen hirviöisänsä kuitenkin pettää lupauksensa omien suunnitelmiensa nojalla ja pakottaa Judithin naimisiin. Tyttö on elänyt koko ikänsä eristyksissä, eikä hänellä ole kokemusta miehistä, keimailusta tai siitä millaista on olla vaimo, ellei lasketa sitä kuinka hän on nähnyt isänsä hakkaavan äitiään. Pakotettuna hän päättää alistua kohtaloonsa peläten miehen olevan samanlainen kuin isänsä.

Gavin taas on ollut jo pitkään suhteessa Alice-neitoon, joka kuitenkin "pakotetaan" naimisiin toisen kanssa. Gavinkin pelkää tulevaa avioliittoa, mutta hän suunnittelee telkeävänsä tulevan vaimonsa aurinkohuoneeseen kutomaan sillä aikaa kun hän itse hallitsee naisen mukana tuotua omaisuutta. Judith kuitenkin ylittää odotukset ja Gavin on riemuissaan, nyt hänellä on kaksi kaunotarta. Mutta Judith ei ole mikään neito, vaikka siltä näyttääkin, hän touhukas, käytännöllinen ja vaatii kunnioitusta, mikä johtaa useisiin riitoihin Gavinin kanssa, sillä mies ei sovinistisuuttaan voi sietää Judithin käytöstä. Kipinät sinkoilevat monessakin mielessä, mutta jäänvaalea Alice tekee kaikkensa sammuttaakseen ne.

Kirjan alkuasetelma on kolmiodraama, joka alkaa vähitellen saada uusia kulmia, kun Judithin olemassaolo paljastuu ja hän astuu aateliston eteen. Judith on niin kaunis kultasilmiensä kanssa, että kaikki miehet lankeavat hänen edessään silkasta ihastuksesta. Vaikka suurin osa hahmoista oli Mary Suemaisen kauniita, ja kaikki miehet halusivat Judithia, kuten Ö-luokan YA-kirjoissa, tämä ei kuitenkaan sellaista ollut, sillä hahmoissa oli luonnetta. Judith on ihan ulkona ylhäisön sosiaalista normeista, jolloin hän tietämättään jakelee "kutsuja" ja vihjeitä vain hymyilemällä ystävällisesti. Hän puhdistelee kalalammikoita ja neuvoo seppiä, samalla kun Gavin repii hiuksiaan kiroten vaimonsa epänaisellisuutta, mutta samalla haluttavuutta. Gavin oli kyllä alussa kamala sika, kohteli Judithia kuin koiraa ja kutsuukin tätä omaisuudekseen. Vaikka minusta omistushaluisuus on tietyllä tasolla söpöä, Gavinin asiattomat epälyt Judithia kohtaan saivat minut suorastaan suuttumaan. Lisäksi miehen paksukalloisuus ja suoranainen typeryys naisten suhteen otti päähän. Onneksi Gavin kasvaa kirjan aikana hieman ja kaksikon riitelystä tulee jopa hupaisaa. Etenkin eräästä vesisaaviepisodista.

Pääpiruna häärii Gavinin rakastajatar, krokotiilinkyyneliä viljelevä Alice, joka pahuudestaan huolimatta aiheuttaa enemmän sääliä kuin vihaa tai inhoa, vaikka kamala ämmä hän onkin. Mutta hänen kieroutuneisuutensa on kiehtovaa, ja se kuinka hänen naamionsa alkaa murtua pala palalta kirjan edetessä. Hänen lisäkseen kirjassa on monia muita pahiksia, enimmäkseen miehiä kuten Alicen sadistinen aviomiessika Edmond  ja Judithista hullaantunut Walter Demari (josta puhutuaan koko ajan sukunimellä, mikä nauratti). Kidnappauksia ja kiristyksiä ei jää puuttumaan ja he pitävät huolen, että muut hahmot ovat koko ajan varpaillaan.

Huomasin, että kirjassa kaikki ongelmat lähetevät liikkeelle siitä, että joku haluaa omistaa jonkun toisen syystä tai toisesta, etenkin Judith aiheuttaa omistushalua kauneudellaan. Ymmärrän, että siihen aikaan nainen laskettiin aviomiehensä omaisuudeksi, mutta myös naiset aiheuttavat ongelmia halutessaan omistaa miehen. Ei ihme että ongelmia syntyi tästä syystä myös pääparin välillä, sillä Gavinilla menee hetki tajuta että omistaminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa, ehkä hän ajatteli ettei Judithia tarvitse rakastaa kun hän jo omistaa tämän. Tunteilu olisi turha vaiva.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ylämaan taiasta, sillä siinä missä Bronwynin kiukuttelu oli välillä ärsyttävää, on Judith aina niin järkevä ja kykenee puhumaan miehet pussiin. Viimeinen sana on lähes aina hänen. Judith ei myöskään riehunut tai raivonnut niin paljon kuin Bronwyn. Gavin ja Stephen ovat melkolailla samanlaisia, mutta odotan innolla milloin pääsen lukemaan sarjan kolmannen osan, joka kertoo kiltistä Rainesta. Tämä on niin ihana aivot narikkaan -sarja.

J.R. Ward: Kateus

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kutantaja: Basam books Oy

Julkaistu: 2013

Sivuja: 485

★★★☆☆

"Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli ja demoni käyvät säälimättömään kilpailuun toisiaan vastaan.

Etsivät Thomas "Veck" DelVecchio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa piemeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainoilevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on ainoa side pelastukseen."

En muista aivan kaikkia tapahtumia tästä kirjasta sillä olen junnannut yli vuoden jossain sadannen sivun paikkeilla, mutta nyt kun päätin alkaa käymään läpi kirjahyllyni lukemattomia kirjoja tartuin tähän. Lisäksi kaipasin J.R. Wardin maailmaa ja hahmoja, sillä odottelen kieli pitkällä juuri suomennettua Verisuudelmaa, tämä toimi hyvänä ensiapuna. Langenneisiin enkeleihin en ole tykästynyt niin paljon kuin veljeskuntaan, tästä sarjasta puuttuu... Jokin koukku, mutta ihan viihdyttäviä nämäkin ovat.

Veckiin ja sarjamurhaaja Kroneriin päästiin tutustumaan jo Mustan tikarin veljeskunnan Vapautetussa rakastajassa, mikä lienee yksi syy miksen ollut lukenut kirjaa loppuun jo aiemmin, en nimittäin pidä siitä että Ward sitoo sarjoja toisiinsa juonellisesti pakottaen samalla joko tutustumaan kumpaankin sarjaan, tai jättämään lukukokemuksen vajaaksi. Minusta on ymmärrettävää, että enkelit ja veljeskunta pyörivät samoissa baareissa ja törmäävät toisten kirjojen hahmoihin, mutta Veckin juttu alkaa jo Vapautetussa rakastajassa, eikä siitä saa niin paljon irti Kateudessa, ellei ole sitä ennen lukenut Vapautettua rakastajaa. Tässä lukija on tavallaan pakotettu poikkeamaan molempien sarjojen puolella, jos haluaa ymmärtää kunnolla Kateuden tapahtumia, ja Vapautetun rakastajan ymmärtäminen taas edellyttää sarjan edellisten kirjojen lukua. Mainostusta ja lukijoiden kalastelua.

Kalastelustaa ja alkukankeudestaan huolimatta Kateus oli parempi kuin edeltäjänsä (vaikkei sitä tähdistä uskoisi). Sarja on minusta alusta asti vaikuttanut sirpaleiselta ja itseään toistavalta kun pelastettavat hahmot vaihtuvat ja heidän kanssaan käydään läpi samat prosessit ja selittelyt Jimin ja Devinan pelistä, sekä enkeleistä. Tässä osassa tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka vaikuttivat paljon sarjan rakenteeseen ja toivat lisäkiinnostusta lukea sarja loppuun. Tapahtumat eivät olleet mieluisia, mutta sitäkin odottamattomampia.

Tässä kirjassa pääparina on tietenkin Veck ja Reilly, heidän kohtauksensa olivat ihan ok, mutta pidin heistä enemmän erikseen. Veckin monimutkainen ja verinen menneisyys oli kiinnostavaa, samoin kuin Reillyn lojaalius järjestelmää ja lainvalvontaa kohtaan, vaikka se olisi hänen omien tunteidensa vastaista. Hassua tässä parissa oli se, että he puhuttelevat toisiaan koko ajan sukunimillä. Jim jäi tässä kirjassa vähän taka-alalle, tai ainakin siltä tuntui, sillä kaikki hänen kohtanasa olivat joko Sissyn viattomuuden jumalointia ja tytön kohtalon kauhistelua, Devinan kiroamista tai Adrianista huolehtimista. Muut enkelit taas nousivat tässä kirjassa enemmän esiin ja saimme tietää mitä arkkienkelit puuhastelevat teekutsujensa lomassa.

Tämä kirja oli ihan mukiin menevä ja hauskakin välillä, mutta ei yllä Mustan tikarin veljeskunnan tasolle. Seuraaviin osiin en tartu hetkeen, mutta joskus kylläkin sillä seuraava pelastettava sielu on vanha tuttu ja siksi odottamaton. Olisi myös mielenkiintoista kuulla enemmän enkeleistä ja demoneista, eikä vain Jimistä ja pelastettavista sieluista.

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Alkuperäisteos: The Highland Velvet (1982)

Kirjoittanut: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 1994

Sivuja: 352

★★★★☆

"Stephen Montgomery tuli Skotlantiin valloittajana, mutta ei kestänyt aikaakaan kun hänet oli valloitettu. Valloittaja oli Bronwyn MacArran, kuumaverinen ja henkeäsalpaavan kaunis skottineito, joka sai nuoren  soturin mielen kuohumaan. Bronwynistä tuli hänen elämänsä tarkoitus - eikä tyttö siitä huolimatta suonut hänelle katsettakaan."

Takakansiteksti jatkuisi vielä kertoen virheellisesti, että Ylämaan taika olisi ensimmäinen osa Montgomeryn-sukusaagassa (tunnetaan myös nimellä Ylämaa-sarja), vaikka oikeasti ensimmäinen osa olisi Ylämaan lupaus. Näin tästä kirjasta bloggauksen Cilla in Wonderland -blogissa ja kiinnostuin sarjasta, sattumalta löysin samana päivänä tämän kirjan kirpputorilta.

Olen suorastaan yllättynyt kuinka hyvä kirja on ottaen huomioon, että se on 80-luvun kioskikirjallisuutta. Stephen Montgomery pakotetaan naimisiin Bronwyn MacArranin kanssa, sillä Englannin kuningas haluaa rauhoitella Skotlannin ja Englannin riitoja naittamalla englantilaisen ritarin skotlantilaisklaanin naispäällikölle. Ideahan on vallan mainio, jos ei oteta huomioon sitä, että Stephen on niin ylpeä englantilaisuudestaan, että jo ajatuskin skottinaisesta inhottaa häntä. Bronwynia taas inhottaa ajtus siitä, että hän joutuu naimaan miehen, joka kuuluu kansaan, joka on vienyt häneltä isän ja sulhasen, aikoen nyt antaa hänet ja hänen maansa sotasaaliina engelsmannille. Pariskunnan huonoja ennakko-oletuksia tasoittaa kuitenkin se, että he ovat silmää miellyttäviä, Stephen on heti alussa leuka lattiassa nähdessään Bronwynin. Suhde ei kuitenkaan toimi aluksi missään muualla kuin makuuhuoneessa, Bronwyn johtaa klaaniaan nauraen Stephenille ja kiroten tuon englantilaisuutta ja Stephen menettää hermonsa kerta toisensa jälkeen Bronwynin tepauksien johdosta. Riitojen lomassa he kuitenkin alkavat ymmärtää toisiaan ja omaa mustavalkoisuuttaan, ymmärtäen lopulta todelliset tunteensa.

Tämän pariskunnan väliltä ei kipinöitä puutu, sekä hyvässä että pahassa. Oikeastaan oli aika virkistävää lukea pariskunnasta, joka oikeasti riitelee, sillä romanttisiin tarinoihin on tapana sisällytää yksi käänteentekevä riita ja siinä se. Stephenin ja Bronwynin riitely oli ymmärrettävääkin kulttuurierojen takia, Stephenille miehet ovat perheen päitä ja naiset koristekanoja, Bronwynille miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta englantilaiset vain pöyhkeää roskasakkia. Stephen on tässä kirjassa se kuka kokee suurimmat muutokset ja vaikka häneen jäikin hieman sovinistisia piirteitä muutoksen jälkeenkin, hän kehittyi enemmän kuin Bronwyn. Toki Bronwynkin kehittyy, mutta vasta aivan tarinan lopussa ja Stephenin rinnalla hän vaikutti välillä lapselliselta kiukuttelijalta.

Pidin hahmoista, sekä Bronwynista että Stephenistä, mutta kirjassa on myös monia muita hahmoja, joilla on kaikilla oma persoonansa. Koska genere on romantiikka kaikki olivat jollain tavalla kauniita/komeita, vähintäänkin mielenkiintoisia, mutta onneksi kaikki oli silti kuvattu erilaisiksi eikä esim. pitkiksi ja kurvikkaiksi kuten Bronwyn. Eniten kiinnostuin Stephenin veljistä (joilla kaikilla on onneksi oma kirjansa), etenkin Milesista. Toisaalta ajatukseni kirjan miespäähenkilöistä ovat ristiriitaisia,  vaikka he kuinka rakastavat vaimojaan heidän mielestään naista saa kurittaa. Sopiihan se ajankuvaan tehden tarinasta realistisemman, mutta silti... Kirjan hyviä puolia oli kuitenkin se että hahmot olivat samaan aikaan ajalleen uskollisia, mutta myös hieman rajoja venyttäviä. Lisäksi sivuhenkilöilläkin oli taustatarinaa ja persoonallisuutta, vaikka heitä näkyi kirjassa vain hetken.

Tarinaan sisältyy rakkauden ja riitojen lisäksi myös klaanien välisiä riitoja, sekä englantilaisten ja skotlantilaisten vihanpitoa. Englantilaiset kuvataan kirjassa melkoisiksi sioiksi, kun taas skotlantilaiset ovat rohkeita ja ystävällisiä. Vaikka romanssi on kirjan kantava voima, minusta myös kulttuurierot ja henkilöiden maailmankuvien avartuminen oli yksi kirjan peruselementeistä.

Kirja oli muuten aivan loistava, mutta käännös alkoi kusta kirjan loppupuolella pahasti, n-kirjain oli vaihtunut useim m-kirjaimeksi tai toisinpäin. Lauseet saattovati katketa ja jatkua yhtäkkiä toiselta riviltä ja tarpeettomia lainausmerkkejä oli paljon, tai sitten ne puuttuivat itse repliikeistä kokonaan. Tämä ei tietenkään ole Deverauxin vika, vaan kääntäjän ja sen, ettei vielä tuolloin harrasttettu oikolukua kovin ahkerasti, mutta se pilasi lukukokemusta. Kirjasta on kyllä uudempia painoksia ja oletan niiden olevan parempia.

Ylämaan taika pomppasi aika nopeasti suosikkilistalleni, enkä malta odottaa että saan muita sarjan osia käsiini. Tosin minua hieman harmittaa, että takakansiteksti onnistui hämäämään minua ja luin Ylämaan taian ennen Ylämaan lupausta, sillä onnistuin samalla spoilaamaan itseäni sen tapahtumista.