Margaret Atwood: Orjattaresi

★★★★☆

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 1985

Sivuja: 395

Margaret Atwoodin kirjoittama mestariteos kertoo dystopisesta maailmasta, jossa naiset on alistettu takaisin synnyttäjiksi ja miesten palvelijoiksi uskonnollisin syin.

Päähenkilö on nimetön orjatar, jota kutsutaan isäntänsä mukaan Frediläiseksi, ja hänen ja muiden orjattarien tehtävä on synnyttää lapsia tosiuskovien perheille. Heillä ei enää ole nimiä ja ainoa omaisuus, joka heillä on, ovat orjattarien punaiset kaavut. Jokaisesta orjattaren tekemästä rikoksesta, kuten lukemisesta, seuraa kuolema tai karkoitus ydinjätteiden saastuttamalle  alueelle. Karkoitus saattaa seurata myös orjattaren "epänaiseudesta", jos hän ei synnytä lapsia.

Tarina saa aikaan ahdistavan tunteen ja samalla imaisee mukaansa. Lukiessaan ei voi sivuuttaa ajatusta: "mitä jos minulle kävisi noin", sillä kertojan muistot elämästä perheensä kanssa ovat arkisia ja jokapäiväisiä. Se millaiseksi hänen elämänsä muuttuu, kun hänestä tulee orjatar ei ole nykyäänkään mahdotonta tai pelkkää kauhukertomusta. Koko maailman mittapuulla naisten asema on edelleen heikko, selitettiin se sitten psykologialla, biologialla tai niin kuin yleensä ja tässäkin tapauksessa uskonnolla.

Kontrasti tosiuskovien vallankaappausta edeltävää aikaa kuvaavien osien ja niiden jälkeisten osien välillä on karu. Kertoja näkee öisin unia perheestään, erityisesti tyttärestään, välillä unet ovat kunnon muistoja, välillä ennemminkin muistoja tunteesta kun tytär vietiin. Unissa ja muistoissa alkaa myös vähitellen selvitä kuinka uskonsodat alkoivat ja naisten alistaminen sallittiin. Se oli aluksi pieniä poliittisia mellakoita ja lakimuutoksia, joiden vaikutusta ei edes huomannut, mutta niiden muuttuessa isommiksi alkoivat protsetit, jotka äityivät uskonsodiksi ja ihmisoikeusrikkomuksiksi.

Vaikka kirjan maailma on enimmäkseen eduksi miehille, se ei ole kokonaan miesten rakentama tai ylläpitämä. Oikestaan kirjassa esitellyt miehet tuntuvat vain nauttivan tosiuskovien rakentamasta maailmasta, vaikka eivät elä sen normien ja siveyssääntöjen mukaisesti. Miehille on tarjolla enemmän liikkumavapautta ja etuuksia, joista naiset eivät tiedä ennen kuin joutuvat kokemaan ne itse, sillä mm. bordellit ovat valtaapitävien taholta sallittuja, mutta ne pidetään salassa. Kertojan omistava komentajakin myöntää suoraan kuinka maailmassa asiat ovat hänen mielestään paremmin kuin ennen, sillä ennen miehillä oli tylsää kun heillä ei ollut mitään tekemistä naisten kanssa, mutta tietää millainen tilanne naisilla. Se ei tarkoita, että hän välittäisi siitä.

Toki etuuksia on kaikille joilla on varaa ja valtaa hankkia niitä, esimerkiksi tupakka ja alkoholi on kielletty mutta vaimojen juopottelu ja pössyttely on julkinen salaisuus, johon kukaan ei puutu. Ehkä vaimoille sallittiin tällaisia pieniä etuuksia, jotta he eivät valittaisi miestensä kaksiavioisuudesta tai roolistaan olla kotona rukoillen ja kutoen enkeleille (uskonsotilaille) huiveja.

Kirjan fundamentalistinen maailma ei ole kuitenkaan voinut rakentua vain kaksinaismoralismiin eikä se pysyisi koossa ilman tosiuskovia. Tosiuskovien vallankaappauksesta on vain muutama vuosi, eikä kukaan ole siis vielä kasvanut heidän yhteiskuntaansa, vaan lähes kaikki, paitsi lapset, muistavat vielä minihameet, elokuvateatterit ja sensuroimattoman, tasa-arvoisen koulutuksen. Silti osa naisista uskoo todella uuden järjestelmän olevan parempi, suurin osa vaimoista jo ennen vallankaappausta. Vaimojen lisäksi agendaansa uskovia naisia ovat tädit, jotka työskentelevät orjattarien kouluttajina Punakeskuksessa, aivopesten ja kurittaen orjattaria.

Vaikka kirjan pahisten luulisi olevan enimmäkseen miehiä, niin minusta näin ei ollut vaan naiset olivat toisilleen raaempia kuin miehet naisille. En tiedä johtuuko se miesten ylivallasta, jolloin naiset purkivat turhautumistaan heikompiin naisiin vai pitivätkö esimerkiksi tädit orjattariksi pakotettuja naisia oikeasti huonompina (vaikka väittivät heitä arvokkaiksi). Oli miten oli, tätejä ei voinut muuta kuin inhota.

 Kirjassa on myös uskoontulleita orjattaria ja palvelevia marttoja, vaikka heidänkin asemansa on uskonnollisin perustein huono. Koska kirjassa kuullaan vain kertojan näkökulma, emme saa selvyyttä mikä on saanut jotkut uskomaan tuollaisen järjestelmän hyvyyten, mutta kertoja uskoo että suurin osa ei hyväksykään sitä vaan yrittää vain selviytyä.

Alussa hän vaikuttaa jo turtuneen tilanteeseensa, hän ei vastustele eikä panikoi, hän vain tekee niin kuin pitää, mutta hän ei ole heikkoa, hän vain yrittää selviytyä pitämällä ajatuksensa ominaan. Hän ei hyväksy asemaansa, eikä tosiuskovien toimia ja käykin mielessään kapinaa heitä vastaan leikitellen ajatuksella että tekisi jotakin kiellettyä, ja pian hän alkaa toteuttaa ajatuksiaan. Teot eivät kuitenkaan ole tosiuskovien terrorisointia vaan pieniä tekoja, joista hän saa uutta rohkeutta ja voimaa päänsisäiseen kapinaansa.

Kirja onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia, mutta samalla koukuttamaan. Se on kirjoitettu 1985-luvulla ja on kuin ennustus millaisiksi asiat jossakin päin maailmaa tulevat muuttumaan. Vaikka Atwoodin maailmassa on kristinusko vallalla ja kristityt sotivat keskenään, se ei ole kaukana Lähi-itää riepottelevista uskonsodista tai joidenkin ääriryhmien fundamentalistisista maailmankuvista.

En muista lukeneeni kirjaa, joka aiheuttaisi näin paljon negatiivisia tunteita. (Ehkä juuri tunnemyrksyn takia tämä bloggaus muistuttaa enemmän referaattia kuin mielipidekirjoitusta.) Tätä kirjaa oli kamala lukea, se itketti, inhotti ja vihastutti, ja siksi se oli niin antoisa. Tämä oli tavallaan masokistinen kokemus, oli pakko lukea siihen asti kunnes ei enää kestänyt, tauoilla ei voinut miettiä muuta kuin miten kirja jatkuisi ja vaikka tiesi kuinka vihaiseksi tuli kirjaa lukiessaan, oli pakko jatkaa kunnes takakansi tuli vastaan. Mutta vielä lopun jälkeenkin kirja jäi vielä kaivertamaan, sillä kertojan tarina jää kesken ja voi vain arvailla mitä hänelle myöhemmin tapahtui.

Tämä kirja ja sen sanoma eivät unohdu hetkessä, kuten ei pidäkään. Harva kirja saa minulta näin hyvät pisteet, sen perusteella kuinka inhottava se on. :-D

Suoritan tästä lukudiplomin tehtävän 10. eli piirrän kuvan eräästä kirjan kohtauksesta. Kuvan spämmään tänne sitten kun se on valmis.

Kyoko Mori: Shizukon tytär

"Iloinen ja puhelias Yuki-tyttö muuttuu hiljaiseksi ja yksinäiseksi äidin kuileman jälkeen. Entinen elämänilo katoaa myös kodista uuden, katkeran äitipuolen myötä. Mutta Yki varastoi milensä kätköihin yhteisen ajan äidin kanssa. Vaikka äitiä ei enää ole, Yuki tuntee lähellään hänen kannustuksensa ja rakkautensa. Sen avulla hän ponnistelee vaikeiden aikojen yli, kohti parempaa huomista.

Palkittu, eksoottinen Shizukon tytär kuvaa koskettavasti japanilaista elämäntapaa sekä kasvamisen kipua ja nuoren tytön luottamusta elämään vaikeinakin hetkinä.

'Minä haluan tehdä ahkerasti töitä ja olla onnellinen, koska äiti halusi niin. Minä lupasin hänelle, että jatkaisin elämääni.'"

★★★☆☆

Kirjoittanut: Kyoko Mori

Kustantaja: Otava

Julkaistu:1999

Sivuja: 244

Kyoko Morin kirjoittama Shizukon tytär on ensimmäinen japanilainen -tai ylipäätään ensimmäinen ei-länsimaalainen kirja- jonka olen lukenut. Jos tarina tai kirjalija on eri kulttuurista kuin lukija, saattaa törmätä outoihin tapoihin, sanoihin tai ajatteluun jota ei ymmärrä. Japanilaisuus ei kuitenkaan häirinnyt lukemistani, sillä manga-harrastuksen kautta tiedän siitä jonkin verran. Nyt kuitenkin pääsin sukeltamaan kunnolla japanilaiseen ajatteluun ja arkeen.

Kirjan alussa Shizuko, Yukin äiti, kuolee. Äidinmenetys on nuorelle tytölle rankka, mutta hänen tilannettaan pahentaa se että kyseessä oli itsemurha. Asia jää kummittelemaan niin Yukin kuin läheistenkin mieliin ja muuttaa heidän mainettaan, perhekäsitystään kuin suhteitaan niin ulkopuolisiin kuin perheenjäseniinkin. Tilanne olisi voinut olla toinen, jos Shizuko olisi kuollut sairauteen tai onnettomuudessa, silloin se olisi ollut vain surullista, mutta itsemurha on leimaava ja kirjassa mietitään niin syitä, syyllisiä kuin omaakin osuutta tapaukseen.

Yukin tilanteesta ei tee lainkaan helpompaa lähes vieras isä ja katkera, suorastaan vainoharhainen, äitipuoli, jotka eivät hyväksy lähes töykeän rehellistä Yukia ja yrittävät saada tämän unohtamaan äitinsä. Yukin uudelleenkasvatus ja välien katkaisu Shizukon sukulaisiin ei kuitenkaan tuota haluttua tulosta ja tilanne kotona vain kiristyy lähes vaaralliseksi.

Yuki on ihana hahmo, jonka sopimattomuus japanilaisiin ihanteisiin tuntuu suomalaisesta hassulta. Hän on rehellinen, itsenäinen ja taiteellinen, mutta äärimmäisen perinteinen äitipuoli lukee nämä röyhkeydeksi, itsekkyydeksi ja turhuudeksi. Hänen on vaikea sopeutua joukkoon, mutta silti häntä ihaillaan. Lapsena Yuki oli iloinen ja reipas, mutta äitinsä kuoleman jälkeen hänestä tulee hiljainen ja hieman töykeä. Yukin kasvamisen huomaa selkeästi, ensin hän on surullinen ja yrittää sopeutua muutoksiin, sitten hän on vihainen ja syyllistävä, ja lopulta hän pääsee yli sekä äidin kuolemasta että tukahduttavista kotioloista.

Tarinaa ei kuitenkaan seurata vain Yukin näkökulmasta vaan myös Shizukon vanhemmat, äitipuoli ja isä pääsevät ääneen. Shizukon kuolema vaikuttaa heihinkin todella paljon ja he miettivät paljon hänen kuolemaansa, kukin omalta kannaltaan.

Yuki itse ei välitä siitä mitä muut ajattelevat hänestä tai siitä millaisen maineen hänen äitinsä itsemurha on hänelle aiheuttanut, mutta muut hahmot ajattelevat hänen ja sitä kauttaa omaa mainettaan erityisen paljon. Jos Yukia kehotetaan tekemään jotain tai jämään tekemättä yleisin syy siihen on että "naapurit puhuvat". Teot eivät vaikuta vain yksilön vaan myös suvun maineeseen ja yleensä ulkopuoliset huolehtivat enemmän siitä miten yksilön valinnat vaikuttavat muiden maineeseen kuin yksilöön itseensä. Arviot naapurien luuloista kuulostavat yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneelle jopa harhaisilta, esimerkiksi kirjassa sukulaiset ja äitipuoli yrittävät saada Yukin menevään lähimpään yliopistoon (vaikka siellä ei ole alaa jota hän haluaisi opiskella), sillä arvelevat kaukaisemman opiskelupaikan herättävän luuloja että Yuki ei kunnioita vanhempiaan.

Kirjan kieli ja kuvailu on helppoa ja kaunista, kirjassa kiinnitetään paljon huomiota pieniin asioihin ja väreihin, jotka tuovat mieleen muistoja ja symboliikkaa. Juurikin symbolisuus saattoi kirjassa jäädä minulta hieman pimentoon, esim. kirjassa puhutaan paljon kukista, niiden kuvailusta ja ne yhdistyvät lähes aina johonkin muistoon. En tiedä onko kukilla jokin symbolinen tarkoitus, joka on kulttuuriin sidottu, vai olivatko ne vain kauniita yksityiskohtia ja osa kerrontaa ja kuvailua. Niin tai näin, kaunis ja tarkka estetiikka luo omanlaisensa pehmeän ja maalaavan tunnelman tarinaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi niin mangafaneille kuin muillekin,  se on antaa uutta ja syvempää näkökulmaa japanilaiseen normaalielämään, mutta on miellyttävä lukea myös vähemmän japanitietoiselle, sillä kirjan takana on sanaselityksiä. Kirja oli kaunista ja helppoa luettavaa, jossa pääsi myös sukeltamaan japanilaisen kulttuurin ytimeen ja ajatteluun. Länsimaalainen yksilökeskeisyys sai uutta näkökulmaa maailman menosta kirjan yhteisökeskeisyyden takia.

 (Lukudiplomi t16: Blogikirjoitus)

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

"Devin Jonesin unelmien kesä tyttöystävän kanssa yliopistokampuksella peruuntuu. Sydänsuruja paetakseen Devin tarttuu yllättävään kesätyöhön: pestiin huvipuistossa. Vanhoilta tivolilaisilta Devin kuulee tarinan nuoresta naisesta, joka tapettiin kummitusjunaan. Tekijää ei saatu kiinni, ja naisen huhuttiin jääneen kummittelemaan.

Elämän ja kuoleman rajalla taiteilee myös parantumattomasti sairas poika, Mike, jonka aistit ovat tarkemmat kuin muilla, terveillä ihmisillä. Mutta murhaajaa ei hänkään pysty näkemään.

Tervetuloa Joylandiin on pehmeämpää Kingiä, kaihoisa ja lämminhenkinen muistelma menneistä ajoista. Mutta King ei olisi King, ellei tarinassa olisi hyytävämpi kääntöpuoli, pilkahdus pahuutta ja yliluonnollista kauhua."

 

Arvosana: ★★★☆☆

Tämä on ensimmäinen lukemani Stephen Kingin kirja, joka ei kuulemma ole Kingin perinteistä tyyliä. En ole aikaisemmin hänen kirjojaan lukenut, mutta olen varma että ne ovat kauhuntäyteisempiä kuin tämä.

Kirjan kerrontatyyli on rento ja muistelumainen, vaikka suurin osa kirjasta kuulostaa nuoren Devinin näkökulmalta, välillä vanha Devin tekee joitain huomautuksia, jotka saavat aikaan tunnelman kuin kuuntelisi vanhan miehen kertomusta nuoruudestaan. Aluksi oli mukava lipua tivolin kuvailussa ja tunnelmassa, mutta joissan kohtaa se alkoi tuntua liian pitkitetyltä ja aloin miettiä junnaako tarina paikoillaan. Kuitenkin kirjan loppumetreillä sydänsurut hautautuivat, kun sairaan pojan, Miken, ja tämän äidin parissa vietetty aika ja omatoiminen rikostutkinta alkavat viedä asioita uusille raiteille. Tunnelma muuttuu aivan erilaiseksi  kuin alussa.

 Kirja tuntui kahteen osaan jaetulta, ensin podetaan särkynyttä sydäntä ja sitten selvitellään murhia. Tyttöystävän haikailu tuntui turhauttavalta, sillä muistelumainen kerronta paljastaa jo alussa mitä tulee tapahtumaan, jolloin lukijat tietävät enemmän kuin nuori Devin. Tyttöystävä ei olisi ansainnut häntä eikä Devinin olisi tarvinnut kärsiä yhtä kesää elämästään hänen takiaan.

Pidin kirjasta kyllä, mutten rakastanut sitä, tämä on niitä tapauksia joissa luen, nautin ja lopetan. Tämä oli vain ihan kiva. Enimmäkseen se johtui juurikin kirjan pitkitetystä tunnelmoinnista ja tyttöystävädraamasta, josta en pitänyt, sillä en pitänyt tyttöystävästä. Lopussa päästäänkin yliluonnollisuuksien ja murhien pariin, meno muuttuu jännittäväksi ja viimeiset sata sivua oli pakko ahmia kerralla. Devinille tuli välillä epäilyksiä siitä kuka murhaaja olisi ollut, mutta King on kirjoittanut tapahtumat niin nokkelasti että murhaajan henkilöllisyys tuli, ainakin minulle, aivan puun takaa. Yllätykset eivät kuitenkaan lopu murhaajan selvittämiseen. Jännitys vaihtui pian suruun.

Vaikkei tämä sitä perinteisempää Kingiä ollut se sai minut kiinnostumaan muista hänen kirjoistaan, sillä pidin hänen tyylistään, tulen luultavasti tutustumaan joskus hänen kauhumpiin kirjoihinsa.

Hei : )

Hei ja tervetuloa kirjablogin alkuuni.

Olen toimenkuvaltani opiskelija ja lajiltani lukutoukka, ja tämä blogi on perustettu lajin edustajien yleisimmän hengenravinnon eli kirjallisuuden ja kirjojen arvostelulle. Fantasia, maaginen realismi ja paranormal romance ovat eniten makuuni, mutta ajoittain tartun myös dystopiaa, historiaa (kattaa sekä kauno- että tietokirjat) tai romanttista komediaa sisältäviin kirjoihin.

Pyrin myös kertomaan niistä kansiin kätketyistä aarteista, joita saan äidinkielen projekteihin. Tämä blogi on myös osa koulutyöskentelyäni, sillä lukudiplomin voi suorittaa kirjablogin kautta, aikaa vähän alle kaksi vuotta ja luettavana 15 kirjaa tietystä listasta. Eipähän ole sitä ongelmaa ettei luettavaa löydy. Analyysit lukudiplomia varten tulevat olemaan pidempiä ja syväluotaavampia kuin kirja-arvostelut.

Lukuvalikoimani on siis aika laaja ja erikoinen, teen löytöjä niin kirpputoreilta kuin kirjakaupan hyllyiltä. Vaikka sanoin lukevani laajasti, minua on silti vaikea miellyttää, sillä etenkin paranormaalin romancen kohdalla olen tarkka. Muutenkin olen alkanut suhtautua epäilevästi ns. trendikkäisiin kirjoihin ja niiden matkimiseen. Silti lähelle sydäntäni ovat päässeet J.R Wardin Mustan tikarin veljeskunta ja Gena Showlaterin Manalan valtiaat (joiden suomentamatta jääneitä osia yritän lukea englanniksi). 

Vaikka blogin pääasiallinen tarkoitus on kertoa tuntemuksiani lukemistani kirjoista, silti saatan kirjoitella myös muista harrastuksistani ja mielenkiinnonkohteistani, kuten mangasta, peleistä, elokuvista tai tv-sarjoista.

Toivottavasti blogistani joku löytää uutta luettavaa tai uutta näkökulmaa vanhaan. Nauttikaa :)