J.S. Meresmaa: Naakkamestari

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Robustos

Julkaistu: 2016

Sivuja: 163

★★★☆☆

"´Taivas pimeni. Ilma viuhui satojen siipien pehmeistä iskuista. Nostin katseeni valtavaan naakkaparveen, joka lensi pihamaan yli talojen kattoja hipoen. Niiden naksahtelevat ja kirskuvat äänet kutistivat sisäpihan luolan kokoiseksi. Kun parven häntäpää katosi ja pilvien siilaama päivänvalo palasi, pettymys raapaisi sydänalaa. En tiedä, mistä mieleeni johtui järjetön, pakahduttava toive, että ne olisivat ottaneet minut mukaansa.´

Valumestari Lundanin verstas on Ennin koti. Hän kaipaa, joka päivä vanhempiaan, jotka eivät koskaan tulleet hakemaan häntä. Eräänä aamuna Enni löytää naakan - ja hänen elämänsä muuttuu. Täysin.

Naakkamestari on Tampereelle vuoteen 1900 sijoittunut kertomus, joka yhdistää vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia."

En aluksi ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta, mutta nappasin tämän mukaani nuortenkirjahyllystä kun etsin nopeaa luettavaa. Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta.

Enni on rampa huutolaistyttö, joka työskentelee päivät pitkät Lundanien verstaalla, perheen isä kohtelee tyttöä ihan hyvin, mutta perheen tytär tekee kaikkensa, jotta Ennillä olisi mahdollisimman vaikeaa. Enni kaipaa vanhempiaan, jotka ovat luvanneet hakea hänet pois, mutta kaipaus on ajan saattossa muuttunut ennemminkin haaveiluksi. Vaihtelevuutta Ennin päiviin tuo loukkaantunut naakka, jota hän alkaa hoitaa. Naakan ilmestymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia ja vihdoinkin Enni pääsee pois Lundanien luota, mutta löytää itsensä halveksittujen ursiinien piilopaikasta.

Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana. Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle.

Ennin hahmokehitys ja menneisyyden selviäminen oli hieman ennalta-arvattavaa, mutta liikuttavaa. Kirjassa ei ole elämää suurempaa romantiikkaa tai lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä, mutta ehkä kirjan tekee liikuttavaksi se, että Enni saa kokea elämässään ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää, jotka taas ovat meille arkea. Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti. Ahdistavasta lopusta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava välipalakirja, joka sopii monenlaisille lukijoille.

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

Alkuperäisteos: The Ice Dragon (1980)

Kirjoittanut: George R.R. Martin

Kuvitus: Luis Royo (2014)

Kustantaja: Kirjava

Julkaistu: 2016

Sivuja: 118

 ★★½☆☆

"Legendojen mystinen jäälohikäärme herätti pelkoa, sillä kukaan ei ollut milloinkaan kesyttänyt sellaista. Yli lentävä jäälohikäärme jätti jälkeensä lohduttoman kylmän ja jäisen maan. Mutta Adaraa ei pelottanut - hän oli talvilapsi, syntynyt ankarimpien kenenkään muistamien pakkasten aikaan.

 Adara ei muistanut ensimmäistä kertaa, jolloin oli nähnyt jäälohikäärmeen. Tuntui kuin se olisi aina ollut osa hänen elämäänsä, kuin hän olisi aina nähnyt se vilaukselta lekkiessään hyisessä lumessa vielä pitkään sen jälkeen, kun muut lapset olivat paenneet kylmyyttä sisätiloihin. Neljäntenä ikävuonnaan hän kosketti sitä, viidentenä hän ratsasti ensimmäistä kertaa sen leveässä selässä. Ja sitten Adaran seitsemäntenä ikävuotena, eräänä tyynenä kesäpäivänä, pohjoisen tuliset lohikäärmeet pyyhälsivät hänen rauhalliselle kotitilalleen..."

En jaksanut aloittaa vielä Tulen ja jään laulu -sarjan toista osaa, joten yritin tyydyttää Game of Thrones -nälkääni lukemalla samaan maailmaan kuuluvan Jäälohikäärmeen. Jäälohikäärme on kirjoitettu paljon ennen Valtaistuinpeliä  ja se on tarkoitettu lastenkirjaksi, jolloin kirja ei ole aivan sitä, mitä sadistisen joulupukin olettaisi kirjoittavan, vaikka kirjassa oli yllättävän paljon väkivallan ja vammojen kuvailua verrattuna muihin lastenkirjoihin.

Jäälohikäärmeen lukee yhdeltä istumalta, sillä tekstiä on sivumääräänsä vähemmän ja suurimman osan kirjasta viekin Royon kaunis kuvitus, jota katselee mielellään. Tarina on erittäin satumainen, eivätkä juonenkäänteet paljoa päätä huimaa. Kerronta taas on yksinkertaista, mutta sujuvaa ja mukavaa lukea.

Omasta näkökulmastani kirja on ennemmin lastenkirja kuin GoT-fanitavara, sillä GoT-yhteys jäi vain lohikäärmeisiin. Mietin tätä lukiessani, että tätä kannattaisi luetuttaa ala-asteikäisillä. Kirjassa on kaikki kohdillaan, jos haluaa koukuttaa lasta lukemaan, fontti on iso ja selkeä, juonta on helppo seurata, kuvitus on hienoa ja kerronta on yksinkertaista, muttei tylsää. Etenkin pojat voisivat tykätä kirjasta, sillä kirjassa on myös hieman jännitystä ja lapsille sopivasti väkivaltaakin.

Vähän huono kuva, mutta ihana kuvitus.

Vanhemmalle lukijalle tästä kirjasta ei jäänyt hirveästi käteen, patsi yksi luettu kirja lisää Goodreadsin vuoden kirjasaldoon. Isona bonuksena on Royon kuvitus, joka on tosi nättiä ja tarkkaa. Olen ihastellut Royon töitä aikaisemminkin ja minusta tuntui, että kirja antaa enemmän kuvataiteen kuin kirjallisuuden ystäville. Kirja kannattaa kuitenkin luetuttaa lapsella, joka nurisee lukemisen olevan tylsää ja katsoa muuttuuko mieli.

Lauren Beukes: Zoo City; Eläinten valtakunta

Alkuperäisteos: Zoo City (2010)

Kirjoittanut: Lauren Beukes

Kustantaja: Aula & Co

Suomennettu: 2016

Sivuja: 409

★★★★☆

"Zinzinillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä.

Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saatta olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slimmista jossa rikolliset eläinkumppaneineen eleävät helvetillisen Pohjavirran pelossa.

Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikollisten ja taikuuden vääristämän kaudpungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät synkät salaisuudet - myös omansa.

Zoo City on hyytävän terävä ja oivaltavan kepeä sekoitus urbaania fantasiaa, koukuttavaa trilleriä ja Etelä-Afrikan nykytodellisuutta. Teos palkittiin Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden parhaana scifi- ja fantasiakirjana."

Näemmä välillä kannattaa tarttua sellaiseenkin kirjaan, jossa tuntuu olevan kaikkia oman maun vastaisia elementtejä. Kun näin blogeissa ensimmäisiä postauksia Zoo Citystä, jo pelkkä nimi sai minut kääntymään kannoillani, sillä luulin sen olevan ihmsten kamppailua villiintyneitä eläimiä vastaan. Kuitenkin tartuin kirjaan, sillä etukannessa komeilee teksti: "Lauren Beukes on todella, todella lahjakas" ,George R.R. Martin. Martinin kaltaisen kirjailijan huomio sai minutkin kiinnostumaan.

Poikkeukselliseti en ole lukenut kirjasta arvosteluja tai edes takakansitekstiä, joten kokemis oli yhtä positiivista yllätystä. Zoo Cityssä eläimet eivät suinkaan ole valtaamassa maailmaa, vaan ihmiset saavat eläimen taakakseen tekemistään rikoksista, eläintä ei kuitenkaan anneta häpeän merkiksi ihmisten toimesta vaan ne ilmestyvät jostakin, joskaan kukaan ei tiedä mistä tai miksi. Eläimelliset saavat eläimensä mukana myös yliluonnollisia kykyjä, joita he joutuvat hyödyntämään useimmiten laitapuolen kulkijoina, sillä eläimellisiä syrjitään.

Päähenkilö Zinzi elää jo keskellä rikollisvyyhtejä, joten hänen ei voi sanoa joutuvan niihin vaan hän pikemminkin vajoaa syvemmälle. Zinzi ottaa poikkeukselisesti vastaan kadonneen henkilön etsinnän, ei vain rahan vaan myös oman uteliaisuutensa tähden, siinä sivussa hänellä on selviteltävänä mm. mies- ja rahasotkuja. Minua ei niinkään kiinnostanut kirjan mysteerielementti, sillä kirjallisuudessa mysteerit on tarkoitettu ratkaistaviksi, miksi siis ihmetellä asioiden etenemistä? Tosin Beukesin juonenkäänteistä, jotka eivät olleet aina tavanomaisempia dekkareille. Eniten minua viehätti kirjassa maailma ja ihanan persoonalliset hahmot.

Sankaritar Zinzi December on kantaa taakkanaan Laiskiaista, mutta on jo hyväksynyt osansa eläimellisenä, vaikkakin kontrasti hänen entisen, ylellisen elämänsä ja nykyisen rikosten täyteisen slummin välillä on huomattava. Nokkela ja näsäviisas Zinzi ei kuitenkaan säpsähdä katujen kauhuja ja tietää jo miten rikollisia käsitellää. Zinzi tehtailee työkseen huijauskirjeitä ja etsii kadonneita esineitä. Kumpikin työ ja niiden mukana tulleet ihmiset ovat olennainen osa tarinaa, jossa päästään seikkailemaan Etelä-Afrikan slummeissa ja bisnesmaailmassakin.

Miljöönä Etelä-Afrikka on mielenkiintoinen, enkä ole ennen lukenut mitään sinne sijoittuvaa kirjaa. Zoo Cityssä kietoutuvat mielenkiintoisesti fantasia ja muti-taika, johon monet afrikkalaiset uskovat. Muti-taika pitää sisällään vanhoja uskomuskia ja pelkoja, mutta sen käyttötavat ja henkien yhteydenotot ovat modernisoituneet, esim. henget saattavat ilmoittavaa itsestään sähköpostitse tai puhelimella, riippuu vain kuka siihen uskoo.

Eläimellisyys olisi saattanut jäädä kirjassa ehkä liian pinnalliseksi ellei Beukes olisi ujuttanut kirjaan "aineistoja", joissa kerrotaan eläimellisten elämästä vankilassa sekä tutkitaan eläimellisyyttä tieteellisesti. Myös kaikkien kammoksuva Pohjavirta saa perusteellisemman selityksen juurikin tällaisen "tutkimuksen" kautta. Olen hulluna kaikkiin kirjoihin joissa on lisämateriaalina itserakennetun maailman faktoja, sillä ne vain kertovat kuinka syvällisesti kirjan maailmaa on pohdittu ja rakennettu.

Zoo City sisälsi kaikkea mistä kirjoissa pidän, vaikkei tämä ollutkaan aivan mukavuusalueellani. Eläimellisyyden mukana tulevat kyvyt olisivat voineet olla hieman isommassa osassa kuin pikaisina mainintoina. Tämän takia toivoisinkin, että kirjalle tulisi jatkoa tai joku muu samaan maailmaan sijoittuva kirja. Zoo City on fantasiageneressä raikas tuulahdus eläimellisyytensä kanssa, mutta myös siksi, että se sijoittuu miljööseen ja kulttuuriin, joihin fantasiakirjat eivät yleensä sijoitu (tai sitten niitä ei vain suomenneta, eikä niistä siis tiedetä).

Naistenviikkohaaste osa 3: Prinsessat pelastaa

Kaikki ovat varmaankin kuulleet ritareista, jotka pelastavat prinsessoja. Niitä tarinoita on kerrottu vuosisatoja, mutta viime vuosikymmeninä prinsessat ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja heittäneet tieransa nurkkaan pelastaakseen itse itsensä. Nämä prinsessat eivät huuda prinssien perään tai kikattele kosijoilleen,vaan he ovat joutuneet kohtaamaan siniverisyyden ikävät puolet, olivat ne sitten selkään puukottavat kruunun tavoittelijat tai puuduttavat tanssitunnit, mutta onnistuneet lopulta ratkaisemaan ongelmansa itse.

Kuva Risingshadowsta

Lohikäärmeen prinsessa

Kirjoittanut: Patricia C. Wrede

Julkaistu: 1990

Suomennettu: 2001 (WSOY)

Sivuja:?

"Cimorene on nuori sankaritar, prinsessa syntyjään mutta seikkailija tavoiltaan. Vanhemmat ovat suunnitelleet hänelle koruompelua prinssin kyljessä. Cimorene kuitenkin valitsee miekan ja magian. Hän pakenee ahdistavista kuvioista ja ryhtyy mahtavan ja kiehtovan Kazul-lohikäärmeen prinsessaksi. Hän taistelee velhoja vastaan ja kohtaa noidan, puhuvan linnun, kivisen prinssin - ja monia erilaisia lohikäärmeitä.

Patricia C. Wreden fantasiamaailmassa lohikäärmeet ovat suuria persoonallisuuksia, joiden pahimpia vihollisia ovat niljakkaat velhot. Cimorenen seikkailujen myötä käynnistyy uusi fantasiasarja Lumotun Metsän Kronikat. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantasian ja huumorin yhdistelmästä."

Cimorene kääntää satujen asetelman päälaelleen karatessaan kotoa ja ryhtymällä vapaaehtoisesti lohikäärmeen prinsessaksi. Kazul-lohikäärmeen luona Cimorene oppii kaikkea mikä ei kuulu prinsessolle, pelastavat prinssitä hän ohjaa muiden prinsessojen luo ja järkyttää näitä nasevilla kommenteilla. Cimorenen asenteesta suorastaan huokuu närkästys perinteisiä kaavoja kohtaan. Miksi lähteä prinssien mukaan vaimoksi kun lohikäärmeen luona saa kokkailla, harjoittaa taikuutta ja lukea? Tarinan huumori syntyy juurikin modernin prinsessan ja perinteisten arvojen kohtaamisista, jotka saavat muut hahmot hämmentyneiksi.

© Ethell Red

Kerjäläisprinsessa

Kirjoittaja: Magdalena Hai

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2012

Sivuja: 178

"Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Kerjäläisprinsessan maailma on omintakeinen ja kiehtovan aistivoimaisesti kuvattu. Teos on steampunkia, vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla. Magdalena Hain huima seikkailuromaani tuo tämän maailmalla suositun kirjallisuudenlajin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Teos aloittaa Gigin ja Henryn vaiheista kertovan trilogian."

Gigi joutuu piilottelemaan perheensä kanssa vallankaappaajilta ja elämään niukkaa elämää. Vaikka Gigi on asunut palatsissa eläen prinsessan elämää, hän ei tunne itseään kovin kuninkaalliseksi sisariensa saati äitinsä rinnalla. Kun vallankaappaajat lopulta löytävät Gigin perheen, tämä joutuu pakenemaan ystävänsä katupoika Henryn kanssa. Gigi ei kuitenkaan suostu jättämään sisariaan vihollisten kynsiin vaan aikoo pelastaa heidät nokkeluutensa ja rohkeutensa avulla, vaikkeivat hänen sisarensa prinsessuudestaan huolimatta kovin avuttomia ole.

© Ethell Red

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Sadeia ei ole samanlainen prinsessa kuin edellä mainitut, hän on hemmoteltu, itsekäs, nauttii asemastaan, muttei ole silti tyhmä. Sadeia osaa hallita maataan ja hoitaa ulkosuhteita, mutta toteuttaa samalla häikäilemättömästi omia halujaan muun muassa huonontamalla miesten asemaa. Sadeian tarina ei ole mitään epäitsekästä uhrautumista, vaan kasvamista ymmärtämään sen mikä lopulta on tärkeintä. Sadeialla on kyllä prinssi (ja prinsessakin) tukemassa kasvua, mutta se ei lainkaan vähennä hänen itsenäisyyttään tai valtaansa.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjoittanut: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 335

★★★★☆

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren  historian j anykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta."

Olen aiemmin lukenut Itärannalta Teemestarin kirjan, josta en pitänyt niin paljon kuin olisin olettanut. Huolimatta latteasta kokemuksesta, jonka Teemestarin kirja minulle antoi, tartuin silti Kudottujen kujien kaupunkiin, en ole kyllä ihan varma miksi.

Kirjan päähenkilö on nuori kutoja Eliana, joka elää muiden kutojien tavoin Seittien talossa, joka on yksi Taitojen Taloista. Seittein Talon lähettyviltä löytyy nuori, pahoinpidelty nainen, jolla on tatuoitu käteen Elianan nimi. Naista aletaan hoitaa Seittien Talossa ja hän jää sinne asumaan, kun hän osoittautuu taitavaksi kutojaksi, eikä pysty kertomaan mitään itsestään.

Sen lisäksi että Eliana yrittää selvittää miksi tytön kädessä lukee hänen nimensä, hän pyrkii myös säilyttämään salaisuutensa. Kaupungissa, jossa unien näkö on kielletty alkaa ilmetä uniruttoa, joka tekee kaupunkilaisten elämästä entistäkin tukalampaa jo valmiiksi totalitaarisen vallan alla.

Kamppailessaan näiden asioiden kanssa Eliana ja puhumaton Valeria alkavat pikkuhiljaa lähntyä.

Kirja käsittelee taas tärkeitä teemoja, mutta minusta oli mukavaa, että tässä kirjassa oli tärkeiden teemojen lisäksi enemmän seikkailun ja juonen tuntua. Itärannan tyyli sopii paljon paremmin fantasiaan kuin dystopiaan. Lisäksi hänen luovuutensa pääsi kunnolla kukoistamaan, kun hän sai luoda kokonaan oman maailman ilman meidän maailmamme rajoituksia. Kirjassa oli monia elementtejä joista pidin, kuten unet, taitojen mukaan jaetut talot sekä erityisesti tatuoinnit. Tatuoinnit ovat liian vähän käytetty elementti suomalaisessa kirjallisuudessa, ja alkujaan se olikin yksi syy, joka sai minut jatkamaan kirjaa hitaasta alusta huolimatta.

Tässä kirjassa on samoja elementtejä kuin Teemestarin kirjassa, totalitaarinen valtio sekä päähenkilö, joka piilottelee salaisuuttaan. Toisin kuin Norian seikkailuissa, Elianan kapina ei jää yksilötasolle, vaikkei hänestä tule Katnissin tapaista kapinan keulakuvaa. Teemoista taas ympäristö ja ihmisen tuhovoima ovat kirjassa keskeisiä, mutta mukaan mahtuu myös useampia teemoja kuten sukupuoli, eikä nyt puhuta vain miehistä ja naisista.

Vaikka alku kangerteli pidin silti kirjasta todella paljon. Elianan ja Valerian suhde oli ihanan rauhallinen, eikä olennaisesta lipsuttu mihinkään vaaleanpunaiseen huttuun ja palattu taas takaisin etenemään juonessa,vaan nämä kaksi asiaa kulkivat koko ajan rinnakkain. Myös sukupuolen käsittely tässä kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka Ila olikin pienessä roolissa.

Odotan mielenkiinnolla millaisia kirjoja Itäranta tulee tulevaisuudessa meille tarjoamaan. Henkilökohtaisesti toivon sen olevan lisää fantasiaa, mutta tuskin tulen karttamaan muitakaan genereitä, jos hän niistä kirjoittaa.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Osuuskumma

Julkaistu: 2016

Sivuja: 385

★★★☆☆

"Murhia, juonia, valtapelejä sekä miesten välistä intohimoa.

Keskilinna. Kaupunki, jonka kuningas hallitsee alusmaita hovijuonten puristuksessa. Kaupunki, jossa ritarin ovela mieli on hänen paras aseensa – ja toisinaan hänen tuhonsa.

"He ottivat miekkani, ja kerrankin olin tyytyväinen, että isäni oli kuollut."

Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista: Aseenkantajan kunnia , Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Pienoisromaanit on julkaistu aiemmin e-kirjoina. Painettu versio sisältää epilogin, joka on entuudestaan julkaisematon."

Kiinnostuin näistä pienoisromaaneista kun ne ilmestyivät, mutta koska minulla on ollut huonoja kokemuksia e-kirjoista jätin nämä suosiolla väliin. Onneksi tämä kokoelma kuitenkin painettiin ja pääsin lukemaan Jehremin ja Konnon seikkailuista.

Konno on Jehremin uskollinen aseenkantajakokelas, jonka maailma kuitenkin musertuu kun Jehrem ei halua häntä aseenkantajakseen. Konno joutuu häpeissään ja pettyneenä palaamaan kotiinsa. Mutta Jehrem ei erottanut Konnoa siksi, että tämä olisi hoitanut tehtävänsä huonosti, vaan Jehrem huomaa omaavansa tunteita Konnoa kohtaan. Eivätkä nämä tunteet ole sellaisia mitä ritarin ja aseenkantajan välillä kuuluisi olla. Konnon erottaminen on kuitenkin viimeinen pisara Jehremin ritarin uralle, joka on saanut kolhuja hänen edellisen aseenkantajansa kuolemasta, joten hän menettää miekkansa. Jehrem alkaa tonkimaan menneitä ja haluaa selvittää kuka oli hänen aseenkantajansa kuoleman ja hänen mustamaalaamisensa takana. Avukseen hän pyytää ainoan henkilön johon uskaltaa luottaa ja vastahakoisesti Konno liittyy mukaan seikkailuun, jonka seurauksena paljastuu juonia juonien perään. Jottei juonien ratkominen olisi liian helppoa täytyy selvitellä omia tunteitaankin.

Vaikka haluaisin lukea enemmän homoseksuaalisista suhteista etenkin fantasiakirjoissa, olin hieman varautunut tämän kirjan suhteen. Ensinnäkin siksi, että olen lukenut muutamia kirjoja joissa on mukamas juoni, mutta se jää latteaksi kuten hahmotkin, sillä tarina on kirjoitettu mentaliteetilla "hihiii, miehet panee". Toiseksi mietin kuinka nopeatempoisia (hutaistuja) nämä kolme tarinaa olisivat, sillä jokainen niistä oli noin 120 sivua pitkä, ja jokaiseen pätkään on mahdutettu romantiikkaa, mysteeriä, seikkailua ja selityksiä kirjan maailamasta.

Onneksi ennakkoluuloni kirjasta osoittautuivat vääriksi. Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana.

Vaikka olin enemmän kiinnostunut tarinan juonitteluista en silti pitänyt Konnon ja Jehremin suhdetta tylsänä tai väkinäisenä. He eivät antaneet tunteiden sekoittaa itseään liikaa vaan muistivat seilaavansa vaarallisilla vesillä, kirjassa ei myöskään sorruttu facepalmauksia aiheuttavaan ns. naismaiseen lepertelyyn joita on homoromantiikassa tullut myös luettua vaan miesten keskenäinen kiusoittelu oli nokkelaa. Pidin kummastakin hahmosta, mutta etenkin Konnosta, sillä hänessä tapahtuu tarinan aikana selviä muutoksia. Lisäksi asetelma heidän suhteessaan on mielenkiintoinen, ei aivan sellainen, jota yleensä palvelija-palveltava -romansseissa näkee.

Juonittelun ja romanssin lisäksi kirjan maailma on kiinnostava. Kiinnostuin eritoten Delvistä ja delviläisnaisten maineesta. Oli mukava lukea vahvoista, itsenäisistä ja hieman kieroistakin naisista, vaikka he olivatkin vain sivuosissa. 

Tätä kirjaa lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että kyse on kolmen pienoisromaanin yhteisniteestä. Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto -osien alussa kerrataan edelliset tapahtumat jolloin voi helposti tulla tunne, että kirjassa toistetaan liikaa. Kuitenin kirjat ovat alunperin ilmestyneet erikseen ja julkaisuväli on kestänyt jonkin verran, jolloin lukijoille pieni kertaus on ollut tarpeen.

Suosittelen kirjaa niille jotka haluavat lukea miesten (ei itseään etsivien teinipoikien) välisestä romanssista. Vaikkei fantasiasta olisi kiinnostunutkaan niin en usko sen häiritsevän tässä kirjassa, koska tämä ei sisällä esim. taikuutta vaan fantasia tulee Meresmaan itse luomasta maailmasta. Suosittelisin myös niitä, jotka ovat lukeneet e-kirjat vilkaisemaan kirjan epilogia, joka antaa sarjalle hallitumman lopetuksen kuin pelkkä Kuninkaan tahdon loppu.

Kuva Lukutoukan kulttuuriblogista. Äijämeininki tulkittu lähinnä siten, että päähenkilöt olivat miehiä :-D

Elokuva: Warcraft: The Beginning

Ohjaaja: Duncan Jones

Tuotanto: Legendary Pictures ja Universal Pictures

Genere: Seikkailu, toiminta, fantasia

Ikäraja: K12

Varoitukset: Väkivalta, kauhu

Kesto: 2h 3min

★★★★☆

"Azerothin rauhallinen valtakunta on sodan kynnyksellä, kun sen asukkaat kohtaavat pelottavan valloittajakansan. Omaa kuolevaa maailmaansa pakenevat örkkisoturit ovat valinneet heidän asuinpaikkansa uudeksi alusmaakseen. Kun kahden maailman välille avautuu portaali, yhtä armeijoista uhkaa tuho valloittajan käsissä, toista riutuminen sukupuuttoon. Toisiaan vastaan käyvistä joukoista nousee kaksi sankaria, joiden kohtaaminen määrää heidän perheensä, kansansa ja kotinsa kohtalon.

Näin alkaa huikea saaga vallasta ja uhrauksista. Sodalla on monet kasvot ja jokainen taistelee jonkin asian puolesta.

Warcraft: The Beginning on Legendary Picturesin ja Universal Picturesin eeppinen seikkailuelokuva maailman mullistavasta taistelusta, joka pohjautuu Blizzard Entertainmentin luomaan kansainväliseen ilmiöön."

Tänä vuonna olen käynyt katsomassa niin vähän elokuvia että hävettää, etenkin kun sellaiset helmet kuten Deadpool  ja Liisan seikkailut peilimaassa  menivät sivu suun koulukiireiden takia. Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ilmoitin kavereilleni "nyt mennään elokuviin!". En ole pelannut Warcraftia, mutta pelistä ilmiöksi kasvaneen fantasiasaagan tuntevat kaikki ainakin nimeltä, minä olen tutustunut siihen fanartin kautta. Onneksi eräs seurueemme jäsen oli pelannut pelejä ja informoikin kuinka uskollinen elokuva oli peleille, mikä auttoi hieman arvion muodostamisessa.

Tapahtumat saavat alkunsa örkkien tuhoutuneesta maailmasta, joka on aavikoitunut ja elinkelvoton. Örkkien maagi Gul´dan (Daniel Wu) onnistuu luomaan portaalin Azerothiin vaarallisella fel-taialla ja "pieni" sotajoukko lähtee raivaamaan Azerothista elintilaa koko Laumalle. Hallasusien johtaja Durotan (Toby Kebbell) ja hänen viimeisillään raskaana oleva vaimonsa Draka (Anna Galvin) ovat mukana örkkien ensimmäisessä aallossa. Azeroth on örkeille paratiisi, jossa on hyvän elinympäristön lisäksi vihollisia, jolloin örkit voivat toteuttaa ainoaa tuntemaansa elämäntapaa: sotaa. Durotan kuitenkin havaitsee tovereissaan muutoksia, jotka fel  tuo tullessaan, eivätkä ne sovi örkin kunniaan.

Örkkien saapuminen ei jää Azerothin kansalta huomaamatta ja näiden omituisten otusten ilmestymisen syytä ryhtyy selvittämään sotapäällikkö Anduin Lothar (Travis Fimmel), jonka seuraan löyttäytyy nuuskiva maagi Khadgar (Ben Schnetzer). Khadgar tunnistaa fel-taian läsnäolon, jolloin porukkaan liitetään vielä toinen maagi, voimakas Medivh (Ben Foster). Jotta kaikki tyypilliset fantasiaseikkailun kliseet tulisi täytettyä naissankariksi ja takinkääntäjäksi joutuu puoliörkkiorja Garona (Paula Patton), joka jää alkuperäisen kolmikon vangiksi.

Pakko myöntää että alunperin ainoa syyni nähdä elokuva olivat örkit, sillä olen hulluna kaikkiin "soturin kunnia" -juttuihin sekä barbaareihin. Yllätys olikin positiivinen, sillä örkeillä oli paljon enemmän tilaa tarinassa kuin oletin. Durotan on aivan ihana hahmo, karu soturi, jolla on hellä sydän. Örkkileirin tapahtumat vaikuttivat muutenkin eheämmiltä kokonaisuuksilta kuin sankarilauman sähläykset, jotka koostuivat lähinnä Medivhin katoamisista ja ilmestymisistä, sekä Garonan ja Lotharin päälleliimatusta romanssista.

Se romanssi! Sen aavisti heti, mutta rukoilin ettei sitä tulisi, mutta ei, pakkoparitus tapahtui, eikä siinä ollut edes mitään ylltättävää. Fantasiakliseet eivät häirinneet, sillä ne jäivät kauniin grafiikan, toiminan ja muutamien mielenkiitoisten hahmojen taakse, mutta se romanssi! Vaikken ole Warcraftia pelannut niin tiesin, ettei Garona ja Lothar ole canonia sillä sen näki, canonparien romanssit eivät olleet niin alleviivattuja, mutta Garonan ja Lotharin juttu tuotiin oikein naamalle. En sano että elokuva tulisi olla canonia, vaan se että muille suhteille on rakennettu hyvä ja varma alkuperäisen formaatin aikana tekee sen että elokuviin äkkiä lisätty juttu (se ei ole edes suhde) paistaa läpi hutaisullaan. Heidän juttunsa oli pakollinen romanssi, joka oli lisätty elokuvaan vain siksi, että jos joku wowittaja sattuu raahaamaan tyttöystävänsä elokuviin niin tytöllekin olisi jotakin mielenkiintoista.

Väärin, elokuvan pystyi nauttimaan fantasiaseikkailuna ilman aikaisempaa Warcraft-kokemusta. Pakkoromanssi oli vain tönkkö ja kiusallinen ja siitä näki, ettei sillä ole samanlaista hyvinrakennettua pohjaa kuin vaikkapa Durotanilla ja Drakalla. Söpöilyksi elokuvassa riittivät Durotanin ja Drakan aloituskohtaus, sekä Khadgarin uteliaisuus, romanssia ei olisi tarvittu.

Pakkoromansista huolimatta elokuva oli hyvä, vaikkakin hieman kliseinen. En osaa sanoa mitä true wowittajat tästä pitivät, mutta ainakin niille, jotka eivät ole pelanneet  saattoi olla pari yllättävääkin juonenkäännettä. Sen lisäksi, että elokuva oli taisteluntäyteistä grafiikkakarkkia oli siinä myös draamaa. Tai sitten olin ainoa, joka itki parissa kohtaa, mutta ei voi mitään.

Elokuvalle on luultavasti tulossa jatkoa, jos se menestyy hyvin, tarina ainakin jäi kesken. Warcraft-sarjasta on myös kirjoja, myös tästä elokuvasta ja se on suomennettukin. Innostuin sarjasta ja varasinkin kirjastosta Warcraft: Durotan -kirjan sillä Durotan oli lempihahmoni elokuvassa ja hänestä saa kuulla vielä kahden kirjan verran.

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kirjoittanut: Anu Kaaja

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 167

★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆

1.Vesi

Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo

Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra

Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:

Top3 ★★★★★

1. Kuoret

Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu

Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen

Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.