Naistenviikkohaasteen postaussarja osa 1: Tietoa naisista

Tänään alkaa naistenviikko ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastoi kirjabloggaajat bloggaamaan tämän viikon aikana jotakin naisiin ja kirjallisuuteen liittyvää. Minulla on suunnitelmissa tehdä tällä viikolla postaussarja, jossa suosittelen teemoittain joka päivä kolme kirjaa, jotka liittyvät naisiin tai joissa on vahvoja naishahmoja.

Postaussarja alkaa naisia käsittelevillä tietokirjoilla.

© Ethell Red

Eevan tyttäret, naisen, lapsen ja perheen historia

Kirjoittanut: Kaari Utrio

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 1984

Sivuja: 465

"Näistä asioista kouluhistoriat ovat vaienneet. Eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia on kokonaisselvitys. Se kiinnostaa miehiä ja naisia.

• Milloin naiset lakkasivat olemasta pappeja?

• Miksi avioero kiellettiin?

• Oliko ritariromantiikka viatonta?

• Rakastivatko vanhemmat lapsiaan?

• Miksi kaikki naiset valehtevat?

• Onko neitsyys todella tärkeä?

• Miten pääsee noidaksi?

• Kuka on langennut nainen?

• Olivatko perheet ennen suuria?

Eevan tyttäret antaa vastauksen näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Eevan tyttäret on täynnä uutta ja ällistyttävää tietoa. Eevan tyttäret kumoaa käsityksemme siitä minkälaista on ollut. Eevan tyttäret naurattaa, itkettää ja hämmästyttää. Naisilla on historia. Nyt se on kirjoitettu."

Kaari Utrion kirja on vanha, mutta en tiedä parempaa suomenkielistä teosta, jossa käsiteltäisiin sivuun jätettyä historiaa yhtä laajasti ja monipuolisesti. Kirja kertoo naisten ja lasten historiasta jo kauan ennen ajanlaskun alkua, kun naiset toimivat papittarina ja luomiskertomusten keskeinen henkilö oli nainen, aina siihen kuinka ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen naiset saivat äänioikeuden. Utrion piikikäs sävy tekee kirjasta mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa kurkistetaan niin orjien kuin aatelistenkin arkeen, ja kuullaan mitä omituisimmista ja julmimmista käsityksistä, jotka ovat alistaneet naisen miesten holhouksen alaisikse, syntipukiksi ja toisen luokan kansalaisen asemaan lähes säädystä rippumatta.

© Ethell Red

Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa

Kirjoittanut: Kirsi Vainio-Korhonen

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2012

Sivuja: 255

"Ujostelemattomat vie naisten elämänpiirin kursailemattomimpaan historiaan, kätilöiden maailmaan. 1700-luvun varhaismodernien uraäitien seurassa pääsemme kiristämään kureliivejä, testaamaan puhdistavia yrttejä, toteamaan arsenikin vaikutukset aborttilääkkeenä ja löytämään yllättäen isätkin synnytyshuoneesta.

Lapsikuolleisuus oli valtakunnan kiperimpiä kysymyksiä, ja anatomiaan perehtyneillä lapsenpäästäjillä oli merkittävä rooli muutoksessa kohti parempaa. Kätilöt olivatkin naisista ainoita, joiden hilkkojen sallittiin vilahdella öisen kaupungin pimeillä kaduilla. Niiden varsilta löydämme vuosisatojen takaiset uskomukset elämän ihmeestä sekä ”hyväpäiset vaimot”, joiden käsissä lepäsi vastasyntyneiden elämä ja toisinaan myös tuomioistuinten antama tutkintavastuu lapsenmurhista ja aviorikoksista.

Turun yliopiston Suomen historian professori, FT Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorian sujuvasanainen popularisoija, joka on keskittynyt erityisesti Suomen Ruotsin vallan aikaan. Hän on julkaissut esseekokoelman Suomen herttuattaren arvoitus sekä teoksen Sophie Creutzin aika."

Kätilön ammatti on lähes poikkeuksetta mielletty naistentyöksi, kätilöitä on kunnioitettu lapsenpäästäjinä ja halveksittu noitina. Ujostelemattomat avaa kätilön ammattia 1700-luvulta lähtien jolloin kätilöt olivat aikansa uranaisia. Kätilöt eivät olleet mitään koukkunokkaisten parantajien oppityttäriä vaan hyvään oppiin lähetettyjä porvarisneitoja. Kirjassa sivutaan kätilön työn lisäksi käsityksiä ja asenteita naisten seksielämään, raskausaikaan ja avioliittoon.

© Ethell Red

Naisen iholla, 32 tarinaa tatuoinneista

Kirjoittanut: Belitz-Henriksson, Oja & Ranta

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2013

Sivuja: 160

" 'Tatuoinneilla häivytän lapsuudenkotiini kuuluneita asenteita ja pelkoja.'

'Olen miettinyt että tatuoisin itseeni myös keskenmenneen raskauteni lasketun ajan.'

'Osa tatuoinneista kertoo elämänvaiheista, joita en tunnista lainkaan omakseni. Se ei haittaa.'

'Omat kuvani ovat arkipiväinen osa minua, eivät päivittäisen intoulun aihe.'

Tässä kirjassa kolmisenkymmentä eri ammateissa toimivaa 17-67 -vuotiasta naista paljastaa itsensä kameralle ja kertoo tarinoita tatuointiensa takaa. Kirja on myös kuvaus tämän ajan tatuoinneista Suomessa. Sen ennakkoluuloja murtava sanoma on selkeä: tatuoinnit ovat salonkikelpoisia."

Vaikkei tatuoinneista olisi kiinnostunut suosittelen kirjaa silti, sillä tässä on kysymys aidoista kokemuksista ja elämäntarinoista, joihin tatuoimatonkin voi samaistua.Yleensä tatuoinneista kertovat kirjat keskittyvät tatuointien symboliikkaan tai historiaan, jolloin runsaasti tatuoidut ihmiset tienasivat elantonsa sirkuksessa, mutta tämä kirja pureutuu kokemukseen tatuoituna naisena olemisesta. Nykyään monilla on tatuointeja, mutta naiset joutuvat selittelemään tatuointejaan enemmän kuin miehet, ja tatuoituihin naisiin liittyy paljon enemmän ennakkoluuloja kuin tatuoituihin miehiin. Naiset kertovat miksi he ovat ottaneet tatuoinnit ja millaisia reaktioita he ovat saaneet kuvistaan. "Huonon naisen leima" on vaihtunut itsensä koristelemisiin ja merkityksellisyyteen, ja ennen kaikkea tatuoinnit symboloivat myös määräysvaltaa omasta kehosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjoittanut: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 335

★★★★☆

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren  historian j anykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta."

Olen aiemmin lukenut Itärannalta Teemestarin kirjan, josta en pitänyt niin paljon kuin olisin olettanut. Huolimatta latteasta kokemuksesta, jonka Teemestarin kirja minulle antoi, tartuin silti Kudottujen kujien kaupunkiin, en ole kyllä ihan varma miksi.

Kirjan päähenkilö on nuori kutoja Eliana, joka elää muiden kutojien tavoin Seittien talossa, joka on yksi Taitojen Taloista. Seittein Talon lähettyviltä löytyy nuori, pahoinpidelty nainen, jolla on tatuoitu käteen Elianan nimi. Naista aletaan hoitaa Seittien Talossa ja hän jää sinne asumaan, kun hän osoittautuu taitavaksi kutojaksi, eikä pysty kertomaan mitään itsestään.

Sen lisäksi että Eliana yrittää selvittää miksi tytön kädessä lukee hänen nimensä, hän pyrkii myös säilyttämään salaisuutensa. Kaupungissa, jossa unien näkö on kielletty alkaa ilmetä uniruttoa, joka tekee kaupunkilaisten elämästä entistäkin tukalampaa jo valmiiksi totalitaarisen vallan alla.

Kamppailessaan näiden asioiden kanssa Eliana ja puhumaton Valeria alkavat pikkuhiljaa lähntyä.

Kirja käsittelee taas tärkeitä teemoja, mutta minusta oli mukavaa, että tässä kirjassa oli tärkeiden teemojen lisäksi enemmän seikkailun ja juonen tuntua. Itärannan tyyli sopii paljon paremmin fantasiaan kuin dystopiaan. Lisäksi hänen luovuutensa pääsi kunnolla kukoistamaan, kun hän sai luoda kokonaan oman maailman ilman meidän maailmamme rajoituksia. Kirjassa oli monia elementtejä joista pidin, kuten unet, taitojen mukaan jaetut talot sekä erityisesti tatuoinnit. Tatuoinnit ovat liian vähän käytetty elementti suomalaisessa kirjallisuudessa, ja alkujaan se olikin yksi syy, joka sai minut jatkamaan kirjaa hitaasta alusta huolimatta.

Tässä kirjassa on samoja elementtejä kuin Teemestarin kirjassa, totalitaarinen valtio sekä päähenkilö, joka piilottelee salaisuuttaan. Toisin kuin Norian seikkailuissa, Elianan kapina ei jää yksilötasolle, vaikkei hänestä tule Katnissin tapaista kapinan keulakuvaa. Teemoista taas ympäristö ja ihmisen tuhovoima ovat kirjassa keskeisiä, mutta mukaan mahtuu myös useampia teemoja kuten sukupuoli, eikä nyt puhuta vain miehistä ja naisista.

Vaikka alku kangerteli pidin silti kirjasta todella paljon. Elianan ja Valerian suhde oli ihanan rauhallinen, eikä olennaisesta lipsuttu mihinkään vaaleanpunaiseen huttuun ja palattu taas takaisin etenemään juonessa,vaan nämä kaksi asiaa kulkivat koko ajan rinnakkain. Myös sukupuolen käsittely tässä kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka Ila olikin pienessä roolissa.

Odotan mielenkiinnolla millaisia kirjoja Itäranta tulee tulevaisuudessa meille tarjoamaan. Henkilökohtaisesti toivon sen olevan lisää fantasiaa, mutta tuskin tulen karttamaan muitakaan genereitä, jos hän niistä kirjoittaa.

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäisteos: Dinas bok (1989)

Kirjoittanut: Herbjørg Wassmo

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2002

Sivuja: 557

★★★½☆

"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.

Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.

Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.

Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.

Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dinan kirjaan törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin lukijankin.

Dina traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina. Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle, eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.

Yhteisön paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa, ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii että pelkää tytärpuoltaan.

Tilanteen käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville. Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä! Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain seurauksin.

Koko kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.

Dinan käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen puhuttiin mistään ruusuista.

Aluksi olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa, poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen aikaan parempia sopimuksia.

Ajoittain kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea. Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.

En oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja! Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu, eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää mielenkiintoinen sarja kesken.

"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"

S. 339 

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kirjoittanut: Anu Kaaja

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 167

★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆

1.Vesi

Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo

Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra

Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:

Top3 ★★★★★

1. Kuoret

Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu

Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen

Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.

Juha Jokela: Fundamentalisti

Kirjoittanut: Juha Jokela

Kustantaja: Kirja kerrallaan

Julkaist: 2006

Sivuja: 88

★★★★☆

"´Jos meillon totuuden suhteen jotain pelättävää, ni eiks meidän pidä hyväksyä se mahdollisuus, et me on oltu väärässä?´

Mobile Horrorilla pankin räjäyttänyt Juha Jokelan toinen näytelmä Fundamentalisti on älykäs ja tarkasti rakennettu psykologinen draama ihmisistä, joilla on intohimo etsiä syvenpää totuutta. Se on järkyttävä tarina uskosta, manipulaatiosta ja inhimillisestä särkyvyydestä. Jokelan näytelmä tutkii mitä fundamentalismi on ja miten siihen  pitäisi suhtautua ja millaisena se näyttäytyy myös meissä., jotka pidämme itseämme tiedostavina ja laajakatseisina.

MARKUS: Lahkot poimii jäsenensä just näin: ne tarjoo hyvää oloa sellaiselle, jotka on umpikujassa, niinku sä olit. Ne etsii ahdistuneita ihmisiä, jotka kaipaa muutosta. Sen jälkeen ne pommittaa sua rakkaudella ja ystävällisyydellä ja kohtelee sua pehmeen kauniin  ihanasti, sä pääset kokeen hurjia tuneteita ja ihmeellisiä hetkiä sillä seurauksella, että lopulta sä oot lakannu ajattelemasta itse ja luovuttanu kontrollin koko sun elämästäs niille.

HEIDI: Sä oot hyvä kääntään kaiken ylösalaisin. Joo, mä oon luovuttanu kontrollin elämästäni, mutta mä oon luovuttanu sen Jumalalle.

Tämä näytelmä on osa lukudiplomiprojektia ja sopi hyvin lukulomalle, sillä kirja on lyhyt ja ytimekäs, luin tämän yhdeltä istumalta. Takakansi lupasi psykologista draamaa ja sitä sainkin, myös uskonnot kiinnostavat minua paljon. Koska näytelmässä oli vain kaksi roolia sitä oli helppo lukea, joskus useita hahmoja sisältävien näytelmien lukeminen on sekavaa, etenkin jos repliikit ovat lyhyitä, mutta Fundamentalistissa keskitytään kunnolla pääparin väliseen keskusteluun ja argumentaatioon.

Markus on Heidin entinen rippikoulupappi ja eräs asia on leiriajoista on jäänyt kaivertamaan kummankin mieltä. Vuosien jälkeen Heidi ilmestyy Markuksen ovelle, ei kuitenkaan selvittämään heidän välejään vaan pelastamaan Markuksen luettuaan tämän "saatanalliset" lehtikirjoitukset. Mutta Heidi saakin huomata, ettei oppilaasta tulekaan opettajaa niin helposti, valitettavasti myöskään vääriä mielipiteitä ei ole olemassa, vaikka hän kiven kovaan niin väittää. Kuultuani näytelmästä ensimmäistä kertaa sain kuvan, että Markus olisi menettänyt tai menettämässä uskoaan, mutta hän ei olekaan mikään luopio vaan liberaali, joka ei arkaile osoitella epämääräisyyksiä pyhänä pitämästään kirjasta. Heidi taas on uskonsa hurmoksessa ja pitää omia näkemyksiään ainoina oikeina, vaikkei osaa edes perustella niitä toisin kuin Markus.

Minua tosin harmittaa, etten saanut odottamaani uutta näkökulmaa fundamentalismiin. Odotin Heidi olevan oikeasti uskossa oleva fundamentalisti, joka selittää uskoaan järkevästi, mutta hän vain jankkaa ja vieläpä paljastaa, ettei oikeasti edes tiedä niin paljon Raamatusta kuin luulee tienneensä. Minusta oikeassa ja vahvassa uskossa oleva ihminen on valmis ottamaan vastaan kaikenlaista tietoa ja väitettä uskosta ja tieteestä, eikä kiellä niitä peläten niiden horjuttavan omaa mielipidettään. Lopussa Heidin fundamentalismin todellinen luonto ja syy selviää, se millaisia syitä hänellä on olla "uskossa", saa kuitenkin miettimään onko todellista fundamentalismia olemassa. Ehkä se olikin näytelmän sanoma, oletin kuitenkin hieman erilaista näkemystä.

Kaiken kaikkiaan Fundamentalisti oli aiheensa raskaudesta huolimatta kepeää luettavaa. Markuksen kommentit ja huomiot olivat nasevia, nauroinkin välillä. Lisäksi suuret lisäpisteet Markukselle hyvästä argumentaatiosta, rakastan faktaa ja nippelitietoa kirjoissa ja tosielämässä, ja se että kirjassa oli käytetty konkreettisia esimerkkejä Raamatusta ja teologisista tutkimuksista on plussaa, vaikka ne eivät olleet kovin isossa osassa. Hahmojen välinen suhde ja keskustelut olivat mielenkiintoista luettavaa ja lukiessani tätä pystyin melkein näkemään sen miten tämä toimisi lavalla. Saas nähdä tuleeko joskus tilaisuutta nähdä tämä teatterissa.

Laura Gustafsson: Anomalia

Kirjoittaja: Laura Gustafsson

Kustantaja: Into

Julkaistu: 2013

Sivuja: 242

★★★★★

"´Suurin on rakkaus. Mutta sitä ennen loppuvat sanat.´

Anomalia on henkipattojen romaani. Kostonäytelmä, julistu, frassi ja fysiologinen draama, jossa miltei kukaan ei pelastu. Yksi lapsi kuolee, toinen saa syntyä. Aika ja paikka muuttuvat, mutta ihminen, eläin ja elämä pysyvät samana. Kirja on kylmäävä matka ihmiseläimen sieluun.

Rakas lentoemäntä, en halua moralisoida sinua. Annoit lapsellesi elämän.

Kamala, sinä suden ottotytär, sudeksi kasvanut. En minäkään viihdy ihmisen nahoissa. Vastaan kyllä, jos ulvot.

Baby P, en löydä yhtään lohdullista sanaa."

Minäkään en meinaa löytää sanoja, ei lohdullisia vaan sellaisia, joilla saisin selitettyä tuntemani inhon ja innostuksen sekaisen tunnemyrskyn, ja siksi tästä bloggaamiseen meni niin kauan. Laura Gustafsson on yksi lempikirjalijoistani, aiemmin lukemani Huorasatu sai minussa aikaan tunne- ja ajatusryöpyn, jonka sulatteluun meni ja menee vielä pitkään. Nyt kävi samoin Anomalian kanssa. Joku voisi sanoa Gustafssonin kirjoja sillisalaatiksi, sillä niissä otetaan kantaa moneen asiaan ja aineksia on monia, mutta minusta Gustafsson hallitsee hyvin kokonaisuuksiaan ja aiheiden moninaisuus antaa vähän kaikenlaisille lukijoille jotakin mielenkiintoista ja tarttumapintaa uusiin aiheisiin. Anomaliassa otetaan kantaa lasten oikeuksiin ja myös ihmisen suhteesta luontoon, mutta sivussa käsitellään myös lihansyöntiä, uskontoa ja paljon muuta.

Kirja koostuu seitsemästä osasta, joista on kirje "Ludvig Wittgensteiniltä", yksi saarna (Vauvaevankeliumi) ja viisi juonta eteneenpäin vievää osaa joissa päähenkilöinä ovat vahinkolasta odottava lentoemäntä, susilapset Amala ja Kamala sekä Baby P:ksi kutsutun Peterin, kaltoin kohdellun ja kuoliaaksi kidutetun lapsen äiti. Lentoemännän ja Baby P:n äidin osiot käsittelevät laspsia, niiden syntymää, elämää, kohtelua ja kuolemaa, kun taas Amalan ja Kamalan osiot koskevat luonnon ja ihmisyyden välisiä suhteita ja ristiriitoja.

Huorasadussa Gustafsson käytti hyväkseen mytologiaa ja uskontoja, mutta Anomaliassa henkilöt ovat oikeasti eläneitä ihmisiä, joista ymmärtää paremmin, jos heistä on kuullut aiemmin. Jos Amala, Kamala ja Baby P eivät ole ennestään tuttuja, kannattaa lukea ensiksi viimeisellä sivulla olevat kiitokset ja selitykset. Tietenkään kirja ei kerro näiden henkilöiden oikeita tarinoita vaan heidän kohtalonsa ovat lähtökohtina Gustafssonin omille spekulaatioille.

Lentoemännän tarina ei minua juuri hetkauttanut ja Baby P:n tarinaa oli inhottava lukea, mutta ehdottomaksi suosikiksi tässä kirjassa nuosivat susilapset Amala ja Kamala. He saivat minut pohtimaan ihmisyyttä, etenkin sitä onko oikein yrittää väkisin pakottaa biologinen ihminen muuttumaan ihmiseksi, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja onko tämä ihmisyys niin hienoa että siihen pitää pyrkiä vai onko se vain meidän omaa ihmisluuloamme. Myös se olisiko ollut oikein pitää susilapset lemmikkeinä ja antaa heidän elää omanlaistaan elämää askarrutti, olivathan he sentään ihmisiä. Hankalaa tämä ihmisyys.

Myös luonnollisuus, siis ihmisen kulttuurillinen luonnollisuus, kyseenalaistetaan. Pastori Singh, tyttöjen löytäjä ja kasvattaja kauhistelee monet kerrat, kuinka on "luonnotonta" kun tytöt kulkevat ilman vaatteita tai tekevät tarpeensa pihalle. Luonnollisuus-sana on vääristynyt. Vaikka kirjan loppupuolella Kamala osaa jo puhua, kävellä ja käyttäytyä ihmismäisesti hän ei ole siltikään täysin ihminen. Hänen vähistä puheistaan käy ilmi, kuinka hän edelleenkin on osa luontoa ja kertoo kuinka metsässä on hyvä elää.

Siinä missä Amalan ja Kamalan tarinat olivat minusta suloisia ja liikkuttavia, Baby P:n tarina oli kuvottava. En halunnut lukea sitä, mutta en voinut jättää keskenkään. Vaati suoranaisia valmiteluja ennen kuin sitä alkoi lukemaan, en lukenut sitä iltaisin, etteivät tapahtumat tulisi uniini ja yritin varata mahdollisimman paljon aikaa, jotta saisin luettua sen kerralla. Vähän kuin laastarin repäisy. Valitettavsti se ei onnistunut ja Baby P:n kohdat saivat lukemiseeni monen päivän taukoja.

Kaikkein eniten minua inhotti Baby P:n äiti, vaikka hänen poikaystävänsä ja tämän veli  olivat pikkupojan kiduttajat. Äiti oli ihan h*lvetin itsekäs, ei puhunut mistään muusta kuin itsestään ja antoi poikakaverinsa tehdä mitä vaan, jotta hän ei jäisi yksin. Hän puhui kuin tuo kaikki olisi aivan normaalia ja kaikki muut vain olisivat häntä vastaan. Myös sosiaalityöntekijöiden sokeus (turtumus?) oli oksettavaa luettavaa, kaikenlaiset tekosyyt menivät läpi, ja jos eivät mene niin vika on jossain muualla.

"En kuitenkaan mikään hirviö ole vaan olosuhteiden uhri. Mulla on viranomaisten allekirjoittamat paperit, joissa sanotaan, että olen täydellinen äiti."

S.184

Raivostuttava akka.

Tämä oli kaiken kaikkiaan (taas) ajatuksiaherättävä kirja. Siihen sopii tarttua, jos on kiinnostunut luonnon ja ihmisen suhteesta, tai lasten kohtelusta, mutta on siinä paljon muutakin. Hirveän herkille lukijoille en suosittele tätä, sillä tämän kirjan jutut jäävät askarruttamaan vielä pitkäksi aikaa, mutta jos tahtoo ajattelemisen aihetta (tai esseeseen sopivan kirjan) suosittelen. Vielä lopuksi pieni lukunäyte, sillä sisäkannen pätkä ei ole minusta paras mahdollinen.

"Käsien venyttely rentouttaa Kamalan sormien nivelet. Hän saa otteen vesilasista, onnistuupa lähes ristimään sormensakin. Joseph kehuu Kamalaa vuolaasti. Pian tyttö keksii uutta käyttöä käsilleen. Joseph löytää tytön koskettelemassa itseään lannevaatteen alta. Tyrmistykseltään hän ei pysty puhumaan, heittää vain päällystakkinsa Kamalan päälle.

´Tästä en kirjoita päiväkirjaani halaistua sanaa.´

Sen sijaan hän kirjoittaa Kamalan nauttivan muiden uutuuksien muassa siitä, että saa kuumalla ilmalla löyhytellä itseään viuhkalla."

S.105

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266

★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:

"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."

S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?