Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäisteos: Dinas bok (1989)

Kirjoittanut: Herbjørg Wassmo

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2002

Sivuja: 557

★★★½☆

"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.

Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.

Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.

Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.

Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dinan kirjaan törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin lukijankin.

Dina traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina. Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle, eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.

Yhteisön paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa, ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii että pelkää tytärpuoltaan.

Tilanteen käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville. Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä! Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain seurauksin.

Koko kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.

Dinan käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen puhuttiin mistään ruusuista.

Aluksi olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa, poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen aikaan parempia sopimuksia.

Ajoittain kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea. Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.

En oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja! Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu, eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää mielenkiintoinen sarja kesken.

"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"

S. 339