Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.