Kirjoittanut: Carita Forsgren
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2010
Sivuja: 508
★★ ½☆☆
"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan
lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas
Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on
suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen.
Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien
sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.
Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut
uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen
tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta.
Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."
Kaksi ja puoli tähteä ei kerro
kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli
elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa
lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa
meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien
vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja
Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen
kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois,
sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.
Jossain kahdensadan sivun
paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut,
lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin
useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni.
Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja
paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset
kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on
mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan
karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa
muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi
hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät
ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää
jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii
niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa
näkyjä heistä tai seksi on hyvää.
Amunhotep taas on Kemetin
kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä
varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin
tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä
mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä.
Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua,
sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja
Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.
Kirjan kieli oli outoa, siis
sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen
teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää
sanoja "siitäs sait",
"muija" ja "kakkonen"
. Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian
nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin
faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa
asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta
yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.
Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä.
Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli
pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös
Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja
mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä
ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja
Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin,
enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista".
Vaikka alku
tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin
välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös
lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä
satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on
erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös
varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti