Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjoittaja: Kari Hotakainen

Kustantaja: Kirjamedia Oy

Julkaistu: 2014

Sivuja: 140

★★☆☆☆

"Kanto sujui moitteettomast, arkku ei heilahdellut ja se laskeutui vakaasti syvyyteen, mutta tapahtuma jäi kuitenkin askarruttamaan minua ja illalla upposin vaikka minkälaisiin ajatuksiin. Tämä saattoi johtua lähes olemattomasta sosiaalisesta elämästäni, minulla oli liikaa aikaa miettiä tuntemattomia vainajia ja sitä, miten täältä itse kukin lähdemme."

S.16

Timo Kallio on teoreettisen filosofian maisteri, joka on elättänyt itseään pätkätöillä pitsakuskista vahtimestriin ja muilla hanttihommilla. Yhtenä kesänä hän pestautuu hautausmaalle töihin, mutta ei arvaa että juuri se on yksi syvällisten ihmisten mielenterveyttä hirjuttavimpia paikkoja. Vainajien murehtimisen lisäksi hän alkaa etsiä vuosien takaista opiskeluaikojen ihastustaan, josta Timo ei ole vieläkään päästänyt irti.

Onkohan Hotakaisella joku mieltymys hautajaisiin ja hautausmaihin? Nimittäin Ihmisen osassa eräs henkilö, Pekka, käy hautajaisissa kuokkimassa, ottaa selvää vainajista ja sepittää itsensä heidän elämäänsä. Vaikka Pekan ja Timon hautajaisiin osallistumisella ja elämien sepittelyllä on erilaiset syyt, silti tämä samankaltaisuus pisti silmään.

No, Kantajassa Timo alkaa uiskennella syvissä vesissä, liiallisen kiltteytensä ja mietiskeleväisyytensä takia hän ajautuu kirjoittamaan muistokirjoituksia vainajille, joilla ei ole omaisia. Hän alkaa miettiä liikaa elämää ja kuolemaa, etenkin omaa elämäänsä ja kuolemaansa, sillä hän näkee vainajissa itseään, kukaan ei kaipaa heitä, eikä kukaan kaipaisi Timoakaan, yksinäistä, lähes syrjäytynyttä miestä. Muuta aktiviteettia Timon elämään tuo Hannelen, nuoruuden ihastuksen etsiminen.

Hautausmaakuvioita oli mukava lukea, sillä olen ollut töissä hautausmaalla, mutta muu kirja oli aika latteaa. Timo oli masentava ja aloitteleva syrjäytyjä, jolla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, mutta hän jaksaa innokkaasti juosta nuoruuden fantasiansa perässä, joka vielä kohtelee häntä törkeästi. Hannele oli samaan aikaan sekä ärsyttävä että kiinnostava, mutta hänestä ei saatu juuri mitään kuvaa Timon puolueellisten mielikuvien ja parin puhelun avulla.

Kirja oli aika heppoinen vaikka Hotakaiselta odottaisi jotakin aivan muuta, no tämä olikin kirjoitettu Kirjan ja ruusun päivää varten, joten ei kai ihmekään. Oli kuitenkin hauska huomata Hotakaisen käyttävän samoja asioita kirjoissaan kuten ruuan inhorelistinen kuvailu ja hautausmaat. Tosin onneksi tässä kirjassa ei ollut paljoa muita hänen paljon käyttämiään tyylikeinoja, kuten montaa aukeamallista yhden rivin kappaleita, mutta eihän tätä ole niin taiteelliseksi kirjaksi tehtykään, kuten hänen muut kirjansa.

Hotakaisen kirjat eivät oikein nappaa, kyllähän ne lukee mutta masentuneet ja lähes syrjäytyneet päähenkilöt, sekä liiallinen arkisuus eivät ole minun juttuni. Välillä hänen kirjoissaan on tosi kauniita ja oivaltavia lauseita mutta lauseiksi ne jäävätkin, kokonaisuuksina nämä kirjat eivät oikein miellytä. Ehkä joskus kokeilen vielä Finlandia ehdokkaanakin ollutta Henkireikää,  mutta en ihan vielä vähään aikaan.