sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Blogger Recognition Award -palkintohaaste
Sain tämän haasteen/palkinnon Taikakirjaimet-blogin Raijalta sekä Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marilta. Kiitos, hieman kyllä yllätyin tästä huomionosoituksesta :-D
Haastesäännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi
2. Kuinka aloitin bloggaamisen
Olin seuraillut kirjablogeja anonyyminä jo muutaman vuoden, mutta en itse uskaltautunut bloggaamaan ennen kuin aloin suorittaa lukion lukudiplomia (mikä on erittäin järkevää lukion kolmantena vuotena).Lisäksi halusin jonkun harrastuksen, joka veisi ajatukseni koulutöistä, minä nimittäin podin huonoa omaatuntoa jos en opiskellut vaikka olisi esim. loma. Kirjablogi oli hyvä valinta, sillä aluksi sen ylläpitoon tekosyynä toimi koulutyöt, mutta nyt se on muuttunut enemmän harrastusblogiksi joka tuo säännöllisyyttä lukuharrastukseeni ja vähän muuhunkin. Kirjablogi on myös väylä jakaa omia mielipiteitäni ja ajatuksiani kirjoista, sillä oikeassa elämässä ne kaikuvat kuuroille korville. Koska kirjablogeista olin saanut paljon uusia kirjavinkkejä ja ajatuksia halusin itsekin kantaa korteni kekoon toivoen, että blogistani olisi jollekulle jotakin hyötyä tai iloa.
3. Ohjeita aloitteleville bloggaajille
Ihan ensiksi bloggaamista ei kannata pelätä tai arastella, jos haluaa perustaa blogin. Kaikki aloittavat samasta ruudusta, kokeilevat ja mokailevat, vaikka ei siltä ehkä vaikuta kun katsoo monta vuotta bloganneiden bogeja.
Blogilla on kuitenkin hyvä olla jokin perusidea, ettei se karkaa käsistä ja muutu sillisalaatiksi. Lukija löytää helposti blogin joka keskitty esim. johonkin harrastukseen. Toki on olemassa myös päiväkirjamaisia lifestyle-blogeja, mutta nekin ovat yleensä saaneet alkunsa jostakin harrasteblogista. Kun miettii mistä haluaa blogata kannattaa myös miettiä omaa yksityisyyttä, haluaako kirjoittaa omalla naamaalla ja nimellä kertoen omasta vakaumuksestaan, vai olisiko nimimerkki ja suurpiirteisemmät tiedot parempia. Internetistä kun on vaikeaa saada mitään pois, vaikka blogin tai bloggauksen poistaisikin. Nuorille bloggaajille suosittelen nimimerkkiä, mutta se on jokaisen oma valinta, mutta esim. tuleva työnantaja voi yrittää googlettaa sinut, katsoakseen millainen ihminen olet.
Bloggaaminen on sosiaalista. Uskokaa tai älkää, mutta blogien takana on myös ihmisiä, eikä mitään bloggauksen ylimaageja. Uskaltaudu seuraamaan, kommentoimaan ja vaikkapa lähettämään haasteita. Omaa blogiaan ei kannata ihan ylettömästi mainostaa, mutta hyvä vinkkaus oman blogin olemassa oloon on mainita sivumennen että on esim. lukenut saman kirjan. Muista myös hyvä käytös omassa blogissasi, kommentteihin on kohteliasta vastata (lukuun ottamatta trolleja ja haukkuja, jotka voi surutta poistaa).
Kohteliaisuus on hyvä muistaa myös omissa blogiteksteissä, tämä ei tarkoita silkkihanskojen käyttöä. Liiallinen kiroilu on mautonta ja kannattaa myös varautua siihen, että tulenarkojen aiheiden kuten uskonnon tai politiikan käsittely saattaa aiheuttaa inhottavaa kommentointia. En kehota itsesensuuriin vaan varautumaan siihen mitä kommenttiboxiin saattaa ilmestyä.
Viimeiseksi älä stressaa lukijamääristä, sillä suomi on pieni kieli, jolloin lukijoita on vähän. Etenkin kirjablogeissa keskiverto lukijamäärä lienee 50, yli sadan yltävät vain muutamat. Lukijoita kyllä tulee silloin kun tulee, joten ei kannata esim. muuttaa kirjoitustyyliään tai kopioida muiden ideoita, sillä lukijat kyllä huomaavat ja arvostavat aitoutta. Lisäksi anonyymit lukijat kunniaan! Kaikilla ei ole google-tiliä joilla he voisivat seurata sinua vaan blogisi saattaa olla joidenkin suosikkilistoissa.
5. Seuraavat bloggaajat palkinnon saajikksi:
Cilla in Wonderland
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja
Kirjamaailma
Kirjavarkaan tunnustuksia
Storytime is over
bookishteaparty
Evarian kirjahylly
Narseskan kirjanurkkaus
Dysphoria
Notko, se lukeva peikko
tiistai 7. kesäkuuta 2016
Herbjørg Wassmo: Dinan kirja
Alkuperäisteos:
Dinas bok (1989)
Kirjoittanut:
Herbjørg Wassmo
Kustantaja:
Otava
Julkaistu:
2002
Sivuja:
557
★★★½☆
"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa
aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen
tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa,
muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.
Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon
itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi,
kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.
Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja
etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy
rotkoon.
Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin
emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes
viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu
omistettavaksi.
Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on
noita."
Dinan kirjaan törmäsin
ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta
mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat
hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa
ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi
jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan
vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin
lukijankin.
Dina
traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma
jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan
kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina.
Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe
minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle,
eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden
hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.
Yhteisön
paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin
luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan
millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan
on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan
kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle
tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa,
ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia
riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii
että pelkää tytärpuoltaan.
Tilanteen
käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville.
Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen
tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob
on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse
tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä!
Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä
yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain
siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain
seurauksin.
Koko
kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa
hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät
kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä
irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika
Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa
Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän
omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä
vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.
Dinan
käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat
välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo
hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen
puhuttiin mistään ruusuista.
Aluksi
olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys
oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää
noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa,
poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja
erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen
aikaan parempia sopimuksia.
Ajoittain
kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan
hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea.
Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen
tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon
valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei
kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of
life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei
ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä
matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän
elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.
En
oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin
ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia
Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi
Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja!
Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu,
eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin
kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa
käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää
mielenkiintoinen sarja kesken.
"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"
S. 339
maanantai 30. toukokuuta 2016
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2015
Sivuja: 167
★★½☆☆
"Napoleon-patsas
lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään
ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.
Anu Kaajan esikoisteoksessa
Muodonmuuttoilmoitus
metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä
odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys
vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia
ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää
ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."
Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono
lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat
hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa
novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten
niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki
27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea
määrittää.
Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja
seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei
mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin
asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella,
että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan
tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.
Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta,
kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat
kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin
tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi
menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee
hieroglyfien kääntämistä.
Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten
takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin
lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja
merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen
käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli
novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin
jotkut novellit suorastaan oksettivat.
Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen
ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura
Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu,
joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku
voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan
kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään,
esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi
novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman
tekotaiteellisia.
Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa
sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi
sekoittaa että puhuiko joku vai
aloitettiinko uusi kappale.
Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja
kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka
poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.
Not3 ☆☆☆☆☆
1.Vesi
Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa
kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.
2. Leipomo
Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri
pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä
onnelista loppua ollut.
3. Kleopatra
Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra
joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.
Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia
novelleja, joita olen lukenut:
Top3 ★★★★★
1. Kuoret
Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta,
joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin
ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös
kaunis visuaalisestia ajateltuna.
2. Kettu
Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli
silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.
3. Pakkanen
Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen
alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa
merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella
riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.
Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on
kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni
feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei
kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.
perjantai 27. toukokuuta 2016
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
![]() |
| Kuva: Goodreads |
Alkuperäisteos: Il cavaliere inesistente (1959)
Kirjoittanut: Italo Calvino
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 204
Sivuja: 126
★☆☆☆☆
"Frankkien armeija on
järjestäytynyt Pariisin punaisten muurien juurelle Kaarle Suuren katselmusta
varten. Kulkiessaan paladiiniritariensa ohi kuningas huomaa ritarin, jonka
häikäisevän valkoinen haarniska loistaa aamun valossa. Uteliaana hän pyytää
ritaria kohottamaan silmikkoaan ja näyttämään kasvonsa. Ritari kieltäytyy -
yksinkertaisesta syystä. Häntä ei ole olemassa...
Tästä alkaa ritari Agilulf
Guildivernesin tarina, persoonan joka on irrallisiksi jääneiden tietoisuuksien
ja tahdonvoimien summa. Aseenkantajanaan ritarilla on Gurdulu, joka on tosin
olemassa, mutta ei tiedä sitä itse. Kun synkkäkatseinen nuori Torrismond asettaa
Agilulfin nimen ja ritarikunnian kyseenalaiseksi, täytyy loukatun ritarin
lähteä maailmalle puolustamaan mainettaan."
Taas yksi koululukeminen kärsitty. Ritari
joka ei ollut olemassa on aikuisten
satu, jossa nunna kertoo ritari Agilulfin tarina siitä kuinka vaikeaa on olla
olematon ritari. Vaikka äidinkielenopettajani hehkutti tätä en pitänyt tästä
lainkaan. Ymmärsin kyllä mitä aiheita tarina käsitteli, mutta se ei poista sitä
kuinka paljon minua ärsyttivät sekä hahmot että tyyli.
Agilulf on vain leijuva haarniska, joka suoriutuu tehtävistään
täydellisesti, mikä tietenkin ärsyttää muita sotilaita. Vaikka Agilulf haluaa
olla olemassa halveksii hän silti olemassa olevien virheitä, mutta täydellisiä
ihmisiä ei ole, niin ei ole Agilulfiakaan. Agilulfin olemattomuuden
korostaminen sekä ärsytti että oli myös ristiriitasta, sillä kirjailija alkaa
lopussa lipsua kuvailussaan mm. kuvailemalla Agilulfin hymyä, jota ei pitäisi
olla, saatika näkyä muille hahmoille.
Agilulfin vastakohtana taas on hänen aseekantajansa Gurdulu, joka on
kaikkea mahdollista aina kalasta soppaan asti. Minun teki mieli repiä silmät
päästäni lukiessani hänen yrityksiään olla ties mitä. Gurdulu oli kerrassaan
idiootti.
Olevaisen ja olemattomuuden lisäksi kirjassa käsitellään muitakin asioita
ja sitä kautta hahmoja. On naispuolinen sotilas Bradamente, joka etsii
täydellistä miestä ja löytääkin sellaisen ongelmana vaan ettei Agilulf ole
olemassa. Bradamenteen rakastuu Agilulfia ihaileva Rembalt, joka haluaa kostaa
isänsä kuoleman. Tämä sekalainen seurue päätyy kuninkaan riveistä omille
teilleen kun Torrismond-niminen nuorukainen kertoo, ettei Agilulf ole ansainnut
ritarin arvoaan, sillä Agilulfin pelastama ylhäisöneito ei ollutkaan neitsyt
vaan kysyeisen nuorukaisen äti.
Vaikka kirja muuttuukin hieman mielenkiintoisemmaksi lopussa, niin
mielenkiintoni lopahti pian, sillä Torrismondin sukusotku sai liika lisäsävyjä
liian nopeasti ja ne ratkesivatkin liian nopeasti. Torrismond oli kuitenkin
kirjan järkevin hahmo ja hänen kohtansa kirjan kiinnostavimpia (mikä ei ole
paljon).
Vaikka tämä kirja oli nopea lukea, niin minusta se oli liian nopea. En
tarkoita sitä, että olisin halunnut lukea tätä enemmän, vaan sitä että
kirjailijan nopea kerrontatyyli teki tarinasta paitsi satumaisien, myös tyhmän
ja naiivin. Kaikki kävi liian äkkiä, niin ongelmien ilmaantuminen kuin niiden
ratkaiseminenkin.
En pitänyt kirjan tyylistä, enkä varsinkaan hahmoista. No,
lukudiplomimerkintä ja kokemus tämäkin.
tiistai 24. toukokuuta 2016
Kevätkuulumisia ja kesäsuunnitelmia
Kevät meni hujauksessa kirjoituskauhistuksen kanssa. Kokeisiin luku ei
mennyt aina aivan suunnitellusti, mutta sain kaikki aiheet käytyä hyvässä
ajassa ja kerrattuakin. Lopputuloksena oli kahden kuukauden sosiaalinen
eristäytyminen, seinät tapetoituna värikkäillä papereilla joissa selitettiin
Euroopan parlamentin tehtäviä ja asemaa, tai Carl Jungin psykoanalyysia. Silmät
tuli luettua ja välillä melkein itkettyäkin kipeiksi, ja hampaita sai
kiristellä niin kotiväki kuin minäkin stressaamisestani.
Kaikki tuo kuitenkin kannatti, sillä kirjoitustulokset tulivat eilen ja ne
olivat oletetun kaltaiset. Yksi numero oli kuitenkin oletettua alhaisempi
poikkeuksellisen korkean pisterajan takia, mikä tietysti harmitti, sillä
loppupeleissä tulos ei ollut enää kiinni minun vaan muiden osaamisesta.
Huolimatta tuosta tyhmästä pisterajasta tulokseni olivat hyvät, enkä
todennäköisesti uusi sitä syksyllä, sillä aikani ja voimani eivät riitä neljän
aineen opiskeluun, joista kaksi olisi kieliä.
Luonnollisesti kirjoitukset ja muu koulu ovat vieneet aikaa lukemiseltani
ja harrasteiltani. Mangalukupino on vain kasvanut, enkä ole ehtinyt katsella
paljoa sarjoja tai pelaamaan pelejä. Pelkkää koulua kevät ei silti ole ollut,
kirjoja on tähän mennessä tullut luettua 15, joista yhdestä on tulossa
arvostelu. Lisäksi sain pelattua Bioshock-nimisen pelin läpi, ja rakastuin
siihen täysin. Onneksi joku, mistä lie oikuista, myi kirpparilla pelejä
halvalla ja tuli jatko-osatkin hankittua.
Kesälle olen suunnitellut paljon lukemista, lukemista ja vielä vähän
vaikkapa lukemista. Tavoitteena olisi lukea noin parikymmentä kirjaa joista
anakin pari olisi enkun- ja ruotsinkielisiä. Niiden lisäksi aion katsella
sarjoja, kirjoittaa ja piirrellä. Kesätöitäkin olisi tiedossa ja toivottavasti
myös vapaaehtoistöitä coneissa. Kuitenkaan en pääse koulutöistä eroon
kesälläkään, filosofiasta olisi luettavana kolme noin nelisataasivuista kirjaa
ja lisäksi englannin tehtäviä.
Odotan lomaa silti innolla, sillä lievää kevätväsymystä on ollut
havaittavissa ja sen huomaa koulussakin. Koulutehtävistä huolimatta aion ottaa
loman rennosti keräten voimia syksyn koitoksia varten.
Kirjavaa kesää kaikille ja onnea tuleville ylioppilaille!
![]() |
| Omenapuukin kukkii jo. © Ethell Red |
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
J.R. Ward: Verisuudelma
Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)
Kirjoittanut: J.R. Ward
Kustantaja: Basam book
Julkaistu: 2016
Sivuja: 400
♥♥♥♥♥
"Mustan tikarin
veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!
Vampyyrien kuninkaan lähimmän
neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen
elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman,
vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja
ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain
aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat
tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että
koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään
Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.
Kaiken huipuksi Paradise
rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei
ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa.
Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen
jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle
koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä
mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"
Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että
maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä
tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka
olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.
Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle,
vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa
kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti
kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta
täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta-
sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain
muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin
Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.
Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär
Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste
tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti
valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä
hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa
naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi
Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat
toisenlaiset.
Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo
samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi
naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin
lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise
häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa
heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat
olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan
Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään
hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen
luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.
Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa
kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu
katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon
valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman
kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa
pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise
jätti kertomatta jotakin oleellista.
Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan
kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo,
jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan
innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden
erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi
mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan
mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten
sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi
joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi
Paytonista, joka perseilee glymeralle
sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin
kuuta nousevaa.
Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja
ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia
veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia
ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän
siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi
kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus
tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää
hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle
niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.
Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea
käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin
aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että
päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan
enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä
hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.
Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa
huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.
sunnuntai 1. toukokuuta 2016
Miina Supinen: Mantelimaa
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2015
Sivuja: 317
★★★☆☆
"Jarruton
vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.
Molli Nieminen vihaa
joulua, hyvästä syystä. Mutta kun sähköisku paiskaa aviomiehen koomaan, entisen
poptähden on perheensä elättääkseen pakko lähteä töihin Mantelimaahan.
Siis minne? Mantelimaa
on sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa
uhmaten rakennettu uuden ajan joulumaa, jossa voi ihastella mekaanisten
tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata
Elfetit-ryhmän eroottiseen esitykseen - ja käydä välissä vaikka rautakaupassa.
Valtakuntaa hallitsee
tornistaan joulupukkimainen liikemies Jonne J. Halkio, Mollin vanha tuttu joka
pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Jouluparatiisin kimaltavien lattioiden
alla lymyää kuitenkin toinen maailma, jota johtaa kammottava Nukentekijä
synkkine suunnitelmineen.
Kun lumialtaasta löytyy ruumis, Mantelimaan
piparikulissit alkavat murtua."
Takatalven päättymisen kunniaksi tuli luettua jotain
jouluista. Odotukset eivät olleet hirveän korkealla kirjan suhteen, sillä tämä
on jännityskirjallisuutta, eikä se ole mieligenereni. Toiseksi olen lukenut
blogeista, että lapsilla olisi suuri rooli tässä kirjassa, mikä ei myöskään
oikein sytytä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, jännitys oli oikeasti jännää
eivätkä lapsihahmot olleet ärsyttäviä.
Mantelimaa on jouluteemainen ostosparatiisi, joka on myös
kauppakeskeuksen, huvipuiston ja kylpylän epäpyhä risteytys. Mekaaniset tontut
heiluttat vilkkuvalojen seassa ja huutelevat ohikulkijoille kaikkea jouluista. Viihdettä
on tarjolla lapsiparkeista strippibaareihin ja suklaakylpyihin. Mantelimaata
johtaa Jonne J. Halkio, joka toteuttaa joulumaan irvikuvassaan mitä
milikuvituksellisempia ja idioottimaisimpia ideoitaan. Lastenohjelmista tuttu
ja entinen teinitähti Molli Nieminen joutuu ottamaan Jonnen tarjoaman työn
vastaan hampaita kiristellen, heidän yhteinen menneisyytensä ei ole mitenkään
mairitteleva. Heidän lisäkseen tarinassa seikkailevat Mollin lapset, jotka
tutustuvat Mantelimaan pimeisiin nurkkiin, sekä arka Felix, joka on Jonnen
alainen, seikkailemaan pääsee myös
Mollin koomasta toipuva mies.
Tarina vaikutti aluksi oudolta, jopa ärsyttävältä,
Mantelimaan outouden kuvailussa tuntui olevan liikaa yrittämistä, sillä outoja
yksityiskohtia oli liikaa. Kuitenkin kun ensimmäinen osa oli selätetty ja
Mantelimaan tonttuja ei tarvinnut enää kuvailla päästiin mielenkiintoisiin
seikkoihin. Mantelimaassa on tapahtunut yllättäviä kuolemia ja katoamisia,
mutta ne eivät ole tapahtuneet summan mutikassa, vaan kaikkia uhreja yhdistää
menneisyydessä eräs asia, josta edes henkilöt itse ole tietoisia tai eivät
ainakaan usko siihen.
Vaikka tässä tapahtuu murhia, tämä ei onneksi ole
rikoskirjallisuutta, poliisit pysyvät maijoissaan, eivätkä päähenkilötkään
jahtaa syyllistä päätä pahkaa, vaan kakki selviää aikanaan. Sen lisäksi, että
jossakin niin iloisessa ja lapsellisessa ympäristössä kuin Mantelimaa tapahtuu
murhia on kirjassa paljon muutakin synkkää: Antipukki, Nukentekijä, onkaloiset,
mielisairaala Ahjo. Kaikkea näitä ei kuitenkaan selitetä lukijoille heti,
vaikka niistä puhutaan paljon, sillä ne ovat niin itsestään selviä
asioita/huhuja kirjan maailmassa, ettei niitä tarvitse selittää. Juuri nämä yksityiskohdat herättivät mielenkiinnon ja loivat jännittynyttä
tunnelmaa.
Kirjassa seikkaillaan sekä nykyhetken joulumyllerryksessä, että Mollin
menneisyydessä, jossa tavataan niin sirkustaiteilijoita kuin huumejengejäkin.
Mollin menneisyys oli mielenkiintoinen, ja vaikka hän on entinen pop-tähti sitä
osaa hänen elämässään käsitellään melko vähän. Mielenkiintoisinta takaumissa
oli mielisairaala Ahjo, jossa Molli oli periaatteessa ilman syytä. Myös Mollin
lasten touhut ovat mielenkiintoisia, kukaan Mantelimaassa ei puutu lasten
touhuihin, kun eivät omat vanhemmatkaan puutu. Siispä tytöillä on vapaus tutkia
paikkoja, joihin aikuiset eivät kiireeltään ehdi katsoa tai eivät uskalla, oli
pelon syynä sitten itsesuojeluvaisto tai potkujen pelko.
Mantelimaa oli oikein mukava jännityskirja, joka oli
oikeastikin jännä. Asiat kudottiin pikku hiljaa yhtenäisiksi ja takaumat
antoivat lisäsyvyyttä tarinaan, jota ei olisi ollut jos asiat olisi vain
selitetty. Kirjan loppu oli periaatteessa pienoinen pettymys, sillä tarinalla oli
aineksia paljon hurjempaankin huipennukseen, mutta toisaalta se olisi ollut
arvattavaa. Tämä oli ihan mukava välipalakirja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






