sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award -palkintohaaste


Sain tämän haasteen/palkinnon Taikakirjaimet-blogin Raijalta sekä Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marilta. Kiitos, hieman kyllä yllätyin tästä huomionosoituksesta :-D

 Haastesäännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

 2. Kuinka aloitin bloggaamisen
Olin seuraillut kirjablogeja anonyyminä jo muutaman vuoden, mutta en itse uskaltautunut bloggaamaan ennen kuin aloin suorittaa lukion lukudiplomia (mikä on erittäin järkevää lukion kolmantena vuotena).Lisäksi halusin jonkun harrastuksen, joka veisi ajatukseni koulutöistä, minä nimittäin podin huonoa omaatuntoa jos en opiskellut vaikka olisi esim. loma. Kirjablogi oli hyvä valinta, sillä aluksi sen ylläpitoon tekosyynä toimi koulutyöt, mutta nyt se on muuttunut enemmän harrastusblogiksi joka tuo säännöllisyyttä lukuharrastukseeni ja vähän muuhunkin. Kirjablogi on myös väylä jakaa omia mielipiteitäni ja ajatuksiani kirjoista, sillä oikeassa elämässä ne kaikuvat kuuroille korville. Koska kirjablogeista olin saanut paljon uusia kirjavinkkejä ja ajatuksia halusin itsekin kantaa korteni kekoon toivoen, että blogistani olisi jollekulle jotakin hyötyä tai iloa.

3. Ohjeita aloitteleville bloggaajille
 Ihan ensiksi bloggaamista ei kannata pelätä tai arastella, jos haluaa perustaa blogin. Kaikki aloittavat samasta ruudusta, kokeilevat ja mokailevat, vaikka ei siltä ehkä vaikuta kun katsoo monta vuotta bloganneiden bogeja.

Blogilla on kuitenkin hyvä olla jokin perusidea, ettei se karkaa käsistä ja muutu sillisalaatiksi. Lukija löytää helposti blogin joka keskitty esim. johonkin harrastukseen. Toki on olemassa myös päiväkirjamaisia lifestyle-blogeja, mutta nekin ovat yleensä saaneet  alkunsa jostakin harrasteblogista. Kun miettii mistä haluaa blogata kannattaa myös miettiä omaa yksityisyyttä, haluaako kirjoittaa omalla naamaalla ja nimellä kertoen omasta vakaumuksestaan, vai olisiko nimimerkki ja suurpiirteisemmät tiedot parempia. Internetistä kun on vaikeaa saada mitään pois, vaikka blogin tai bloggauksen poistaisikin. Nuorille bloggaajille suosittelen nimimerkkiä, mutta se on jokaisen oma valinta, mutta esim. tuleva työnantaja voi yrittää googlettaa sinut, katsoakseen millainen ihminen olet.

Bloggaaminen on sosiaalista. Uskokaa tai älkää, mutta blogien takana on myös ihmisiä, eikä mitään bloggauksen ylimaageja. Uskaltaudu seuraamaan, kommentoimaan ja vaikkapa lähettämään haasteita. Omaa blogiaan ei kannata ihan ylettömästi mainostaa, mutta hyvä vinkkaus oman blogin olemassa oloon on mainita sivumennen että on esim. lukenut saman kirjan. Muista myös hyvä käytös omassa blogissasi, kommentteihin on kohteliasta vastata (lukuun ottamatta trolleja ja haukkuja, jotka voi surutta poistaa).

Kohteliaisuus on hyvä muistaa myös omissa blogiteksteissä, tämä ei tarkoita silkkihanskojen käyttöä. Liiallinen kiroilu on mautonta ja kannattaa myös varautua siihen, että tulenarkojen aiheiden kuten uskonnon tai politiikan käsittely saattaa aiheuttaa inhottavaa kommentointia. En kehota itsesensuuriin vaan varautumaan siihen mitä kommenttiboxiin saattaa ilmestyä.

Viimeiseksi älä stressaa lukijamääristä, sillä suomi on pieni kieli, jolloin lukijoita on vähän. Etenkin kirjablogeissa keskiverto lukijamäärä lienee 50, yli sadan yltävät vain muutamat. Lukijoita kyllä tulee silloin kun tulee, joten ei kannata esim. muuttaa kirjoitustyyliään tai kopioida muiden ideoita, sillä lukijat kyllä huomaavat ja arvostavat aitoutta. Lisäksi anonyymit lukijat kunniaan! Kaikilla ei ole google-tiliä joilla he voisivat seurata sinua vaan blogisi saattaa olla joidenkin  suosikkilistoissa.

5. Seuraavat bloggaajat palkinnon saajikksi:
Cilla in Wonderland  
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja
Kirjamaailma
Kirjavarkaan tunnustuksia
Storytime is over
bookishteaparty
Evarian kirjahylly
Narseskan kirjanurkkaus
Dysphoria
Notko, se lukeva peikko




tiistai 7. kesäkuuta 2016

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja



Alkuperäisteos: Dinas bok (1989)
Kirjoittanut: Herbjørg Wassmo
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2002
Sivuja: 557
★★★½

"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.

Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.

Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.

Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.

Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dinan kirjaan törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin lukijankin.

Dina traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina. Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle, eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.

Yhteisön paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa, ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii että pelkää tytärpuoltaan.

Tilanteen käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville. Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä! Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain seurauksin.

Koko kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.

Dinan käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen puhuttiin mistään ruusuista.

Aluksi olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa, poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen aikaan parempia sopimuksia.

Ajoittain kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea. Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.

En oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja! Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu, eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää mielenkiintoinen sarja kesken.

"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"
S. 339 

maanantai 30. toukokuuta 2016

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus



Kirjoittanut: Anu Kaaja
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2015
Sivuja: 167
★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆
1.Vesi
Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo
Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra
Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:
Top3 ★★★★★
1. Kuoret
Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu
Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen
Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa


Kuva: Goodreads

Alkuperäisteos: Il cavaliere inesistente (1959)
Kirjoittanut: Italo Calvino
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 204
Sivuja: 126
★☆☆☆☆

"Frankkien armeija on järjestäytynyt Pariisin punaisten muurien juurelle Kaarle Suuren katselmusta varten. Kulkiessaan paladiiniritariensa ohi kuningas huomaa ritarin, jonka häikäisevän valkoinen haarniska loistaa aamun valossa. Uteliaana hän pyytää ritaria kohottamaan silmikkoaan ja näyttämään kasvonsa. Ritari kieltäytyy - yksinkertaisesta syystä. Häntä ei ole olemassa...

Tästä alkaa ritari Agilulf Guildivernesin tarina, persoonan joka on irrallisiksi jääneiden tietoisuuksien ja tahdonvoimien summa. Aseenkantajanaan ritarilla on Gurdulu, joka on tosin olemassa, mutta ei tiedä sitä itse. Kun synkkäkatseinen nuori Torrismond asettaa Agilulfin nimen ja ritarikunnian kyseenalaiseksi, täytyy loukatun ritarin lähteä maailmalle puolustamaan mainettaan."

Taas yksi koululukeminen kärsitty. Ritari joka ei ollut olemassa  on aikuisten satu, jossa nunna kertoo ritari Agilulfin tarina siitä kuinka vaikeaa on olla olematon ritari. Vaikka äidinkielenopettajani hehkutti tätä en pitänyt tästä lainkaan. Ymmärsin kyllä mitä aiheita tarina käsitteli, mutta se ei poista sitä kuinka paljon minua ärsyttivät sekä hahmot että tyyli.

Agilulf on vain leijuva haarniska, joka suoriutuu tehtävistään täydellisesti, mikä tietenkin ärsyttää muita sotilaita. Vaikka Agilulf haluaa olla olemassa halveksii hän silti olemassa olevien virheitä, mutta täydellisiä ihmisiä ei ole, niin ei ole Agilulfiakaan. Agilulfin olemattomuuden korostaminen sekä ärsytti että oli myös ristiriitasta, sillä kirjailija alkaa lopussa lipsua kuvailussaan mm. kuvailemalla Agilulfin hymyä, jota ei pitäisi olla, saatika näkyä muille hahmoille.

Agilulfin vastakohtana taas on hänen aseekantajansa Gurdulu, joka on kaikkea mahdollista aina kalasta soppaan asti. Minun teki mieli repiä silmät päästäni lukiessani hänen yrityksiään olla ties mitä. Gurdulu oli kerrassaan idiootti.

Olevaisen ja olemattomuuden lisäksi kirjassa käsitellään muitakin asioita ja sitä kautta hahmoja. On naispuolinen sotilas Bradamente, joka etsii täydellistä miestä ja löytääkin sellaisen ongelmana vaan ettei Agilulf ole olemassa. Bradamenteen rakastuu Agilulfia ihaileva Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Tämä sekalainen seurue päätyy kuninkaan riveistä omille teilleen kun Torrismond-niminen nuorukainen kertoo, ettei Agilulf ole ansainnut ritarin arvoaan, sillä Agilulfin pelastama ylhäisöneito ei ollutkaan neitsyt vaan kysyeisen nuorukaisen äti.

Vaikka kirja muuttuukin hieman mielenkiintoisemmaksi lopussa, niin mielenkiintoni lopahti pian, sillä Torrismondin sukusotku sai liika lisäsävyjä liian nopeasti ja ne ratkesivatkin liian nopeasti. Torrismond oli kuitenkin kirjan järkevin hahmo ja hänen kohtansa kirjan kiinnostavimpia (mikä ei ole paljon).

Vaikka tämä kirja oli nopea lukea, niin minusta se oli liian nopea. En tarkoita sitä, että olisin halunnut lukea tätä enemmän, vaan sitä että kirjailijan nopea kerrontatyyli teki tarinasta paitsi satumaisien, myös tyhmän ja naiivin. Kaikki kävi liian äkkiä, niin ongelmien ilmaantuminen kuin niiden ratkaiseminenkin.

En pitänyt kirjan tyylistä, enkä varsinkaan hahmoista. No, lukudiplomimerkintä ja kokemus tämäkin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kevätkuulumisia ja kesäsuunnitelmia



Kevät meni hujauksessa kirjoituskauhistuksen kanssa. Kokeisiin luku ei mennyt aina aivan suunnitellusti, mutta sain kaikki aiheet käytyä hyvässä ajassa ja kerrattuakin. Lopputuloksena oli kahden kuukauden sosiaalinen eristäytyminen, seinät tapetoituna värikkäillä papereilla joissa selitettiin Euroopan parlamentin tehtäviä ja asemaa, tai Carl Jungin psykoanalyysia. Silmät tuli luettua ja välillä melkein itkettyäkin kipeiksi, ja hampaita sai kiristellä niin kotiväki kuin minäkin stressaamisestani.

Kaikki tuo kuitenkin kannatti, sillä kirjoitustulokset tulivat eilen ja ne olivat oletetun kaltaiset. Yksi numero oli kuitenkin oletettua alhaisempi poikkeuksellisen korkean pisterajan takia, mikä tietysti harmitti, sillä loppupeleissä tulos ei ollut enää kiinni minun vaan muiden osaamisesta. Huolimatta tuosta tyhmästä pisterajasta tulokseni olivat hyvät, enkä todennäköisesti uusi sitä syksyllä, sillä aikani ja voimani eivät riitä neljän aineen opiskeluun, joista kaksi olisi kieliä.

Luonnollisesti kirjoitukset ja muu koulu ovat vieneet aikaa lukemiseltani ja harrasteiltani. Mangalukupino on vain kasvanut, enkä ole ehtinyt katsella paljoa sarjoja tai pelaamaan pelejä. Pelkkää koulua kevät ei silti ole ollut, kirjoja on tähän mennessä tullut luettua 15, joista yhdestä on tulossa arvostelu. Lisäksi sain pelattua Bioshock-nimisen pelin läpi, ja rakastuin siihen täysin. Onneksi joku, mistä lie oikuista, myi kirpparilla pelejä halvalla ja tuli jatko-osatkin hankittua.

Kesälle olen suunnitellut paljon lukemista, lukemista ja vielä vähän vaikkapa lukemista. Tavoitteena olisi lukea noin parikymmentä kirjaa joista anakin pari olisi enkun- ja ruotsinkielisiä. Niiden lisäksi aion katsella sarjoja, kirjoittaa ja piirrellä. Kesätöitäkin olisi tiedossa ja toivottavasti myös vapaaehtoistöitä coneissa. Kuitenkaan en pääse koulutöistä eroon kesälläkään, filosofiasta olisi luettavana kolme noin nelisataasivuista kirjaa ja lisäksi englannin tehtäviä.

Odotan lomaa silti innolla, sillä lievää kevätväsymystä on ollut havaittavissa ja sen huomaa koulussakin. Koulutehtävistä huolimatta aion ottaa loman rennosti keräten voimia syksyn koitoksia varten.

Kirjavaa kesää kaikille ja onnea tuleville ylioppilaille!

Omenapuukin kukkii jo. © Ethell Red

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

J.R. Ward: Verisuudelma



Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)
Kirjoittanut: J.R. Ward
Kustantaja: Basam book
Julkaistu: 2016
Sivuja: 400
♥♥♥♥

"Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.

Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"

Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.

Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle, vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta- sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.

Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat toisenlaiset.

Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.

Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise jätti kertomatta jotakin oleellista.

Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo, jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi Paytonista, joka perseilee glymeralle sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin kuuta nousevaa.

Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.

Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.

Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Miina Supinen: Mantelimaa



Kirjoittaja: Miina Supinen
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2015
Sivuja: 317
★★★☆☆

"Jarruton vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.

Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä. Mutta kun sähköisku paiskaa aviomiehen koomaan, entisen poptähden on perheensä elättääkseen pakko lähteä töihin Mantelimaahan.

Siis minne? Mantelimaa on sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa uhmaten rakennettu uuden ajan joulumaa, jossa voi ihastella mekaanisten tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata Elfetit-ryhmän eroottiseen esitykseen - ja käydä välissä vaikka rautakaupassa.

Valtakuntaa hallitsee tornistaan joulupukkimainen liikemies Jonne J. Halkio, Mollin vanha tuttu joka pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Jouluparatiisin kimaltavien lattioiden alla lymyää kuitenkin toinen maailma, jota johtaa kammottava Nukentekijä synkkine suunnitelmineen.

 Kun lumialtaasta löytyy ruumis, Mantelimaan piparikulissit alkavat murtua."

Takatalven päättymisen kunniaksi tuli luettua jotain jouluista. Odotukset eivät olleet hirveän korkealla kirjan suhteen, sillä tämä on jännityskirjallisuutta, eikä se ole mieligenereni. Toiseksi olen lukenut blogeista, että lapsilla olisi suuri rooli tässä kirjassa, mikä ei myöskään oikein sytytä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, jännitys oli oikeasti jännää eivätkä lapsihahmot olleet ärsyttäviä.

Mantelimaa on jouluteemainen ostosparatiisi, joka on myös kauppakeskeuksen, huvipuiston ja kylpylän epäpyhä risteytys. Mekaaniset tontut heiluttat vilkkuvalojen seassa ja huutelevat ohikulkijoille kaikkea jouluista. Viihdettä on tarjolla lapsiparkeista strippibaareihin ja suklaakylpyihin. Mantelimaata johtaa Jonne J. Halkio, joka toteuttaa joulumaan irvikuvassaan mitä milikuvituksellisempia ja idioottimaisimpia ideoitaan. Lastenohjelmista tuttu ja entinen teinitähti Molli Nieminen joutuu ottamaan Jonnen tarjoaman työn vastaan hampaita kiristellen, heidän yhteinen menneisyytensä ei ole mitenkään mairitteleva. Heidän lisäkseen tarinassa seikkailevat Mollin lapset, jotka tutustuvat Mantelimaan pimeisiin nurkkiin, sekä arka Felix, joka on Jonnen alainen, seikkailemaan pääsee  myös Mollin koomasta toipuva mies.

Tarina vaikutti aluksi oudolta, jopa ärsyttävältä, Mantelimaan outouden kuvailussa tuntui olevan liikaa yrittämistä, sillä outoja yksityiskohtia oli liikaa. Kuitenkin kun ensimmäinen osa oli selätetty ja Mantelimaan tonttuja ei tarvinnut enää kuvailla päästiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Mantelimaassa on tapahtunut yllättäviä kuolemia ja katoamisia, mutta ne eivät ole tapahtuneet summan mutikassa, vaan kaikkia uhreja yhdistää menneisyydessä eräs asia, josta edes henkilöt itse ole tietoisia tai eivät ainakaan usko siihen.

Vaikka tässä tapahtuu murhia, tämä ei onneksi ole rikoskirjallisuutta, poliisit pysyvät maijoissaan, eivätkä päähenkilötkään jahtaa syyllistä päätä pahkaa, vaan kakki selviää aikanaan. Sen lisäksi, että jossakin niin iloisessa ja lapsellisessa ympäristössä kuin Mantelimaa tapahtuu murhia on kirjassa paljon muutakin synkkää: Antipukki, Nukentekijä, onkaloiset, mielisairaala Ahjo. Kaikkea näitä ei kuitenkaan selitetä lukijoille heti, vaikka niistä puhutaan paljon, sillä ne ovat niin itsestään selviä asioita/huhuja kirjan maailmassa, ettei niitä tarvitse selittää. Juuri nämä yksityiskohdat herättivät mielenkiinnon ja loivat jännittynyttä tunnelmaa.

Kirjassa seikkaillaan sekä nykyhetken joulumyllerryksessä, että Mollin menneisyydessä, jossa tavataan niin sirkustaiteilijoita kuin huumejengejäkin. Mollin menneisyys oli mielenkiintoinen, ja vaikka hän on entinen pop-tähti sitä osaa hänen elämässään käsitellään melko vähän. Mielenkiintoisinta takaumissa oli mielisairaala Ahjo, jossa Molli oli periaatteessa ilman syytä. Myös Mollin lasten touhut ovat mielenkiintoisia, kukaan Mantelimaassa ei puutu lasten touhuihin, kun eivät omat vanhemmatkaan puutu. Siispä tytöillä on vapaus tutkia paikkoja, joihin aikuiset eivät kiireeltään ehdi katsoa tai eivät uskalla, oli pelon syynä sitten itsesuojeluvaisto tai potkujen pelko.

Mantelimaa oli oikein mukava jännityskirja, joka oli oikeastikin jännä. Asiat kudottiin pikku hiljaa yhtenäisiksi ja takaumat antoivat lisäsyvyyttä tarinaan, jota ei olisi ollut jos asiat olisi vain selitetty. Kirjan loppu oli periaatteessa pienoinen pettymys, sillä tarinalla oli aineksia paljon hurjempaankin huipennukseen, mutta toisaalta se olisi ollut arvattavaa. Tämä oli ihan mukava välipalakirja.