Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Kirjoittanut: Iida Sammalisto

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2015

Sivuja: 253

★★★★☆

"Suna kulkee vapaana kettunsa kanssa, kun hänen kintereilleen tupsahtaa tähtien poika. Lupus on tullut kertomaan, että suna on valittu, hänen on noustava vastustamaan pahaa. Suna kieltäytyy, mutta Lupus ei jätä tyttöä rauhaan."

Taidan lisätä tämän kirjan hankintalistalle. Tähtimosaiikki oli söpö, yksinkertaisesti söpö. Juuri tällaista luettavaa olen kaivannut kaikkien niiden ajatuksiaherättävien kirjojen jälkeen. Kevyt juoni, toimivat hahmot ja kieli, joka on suorastaan hunajaa silmille. Juonen helppous teki kirjasta rentouttava, muttei missään nimessä tylsää, sillä kirjan kieli ja kerronta ovat ehdottomasti kirjan kantava voima, hahmojen lisäksi.

Asetelma on klassinen: valitulle annetaan tehtäväksi kukistaa paha. Tässä ei kuitenkaan ole tärkeintä hyvän ja pahan valtataistelu vaan se, kuinka hahmot kasvavat sankareiksi. Periaatteessa jokaisessa kirjassa, jossa on tällainen asetelma hahmot kasvavat sankareiksi, mutta tässä suurimmat taistelut käytiin henkilöiden päiden sisällä, eikä sotatantereella. Hahmot olivat niin aidon tuntuisia ja psykologiaa tuntevalle järkeviä, heidän ajatuksensa olivat oikeasti oivaltavia.

Suna oli ihanan pippurinen ja itsenäinen, jonka reviiriä ja rajoja Lupus tulee rikkomaan. Yleensä "itsenäiset" naishahmot ovat kiukuttelijoita, jotka pelastetaan, mutta Suna oli oikeasti itsenäinen, joka pelastaa sekä itse itsensä että muita, etenkin Lupusta. Periaattessa pidin myös siitä kuinka tämä äärimmäisen itsenäisyyden varjopuoli tuli esiin, sillä ilman niitä Suna olisi ollut vain kylmä tai tuuliviiri. Hänen vapauden kaipuunsa oli myös aidonoloista ja kulki mukana koko tarinan ajan.

Lupusta kohtaan olin hieman epäileväinen, tietäjähahmoissa on jotakin ärsyttävän rauhallista, suorastaan lahnamaista. Lupus oli toki rauhallinen ja kohtaloon uskova tyyppi, mutta se alkaa rakoilla, mitä enemmän hän viettää aikaa Sunan kanssa. Hän ei muutu täysin toisenlaiseksi, vaan hän huomaa ettei kaikki ole niin kuin tähdille kerrotaan. Ja totta kai Sunan tulinen luone herättää hänessä jotain.

Suosikikseni nousi kuitenkin Ronan, Korppiruhtinaan soturi, joka jahtaa Sunaa. Hänen saalistusajatuksissaan oli jotakin, joka vetosi minuun ja minusta hän koki kaikkein suurimman kasvun kirjan lopussa. Hän oli kirjan traagisin hahmo, jonka maailman murenee pala palalta, hänen tuntemustensa seuraaminen on käsinkosketeltavaa.

Hahmojen lisäksi kirjan vahvoja puolia, ellei vahvin puoli, on kieli ja kerronta. Joissakin tapauksissa liika kuvailu ja taiteellisuus ovat puuduttavia, mutta ei tässä. Kuvailu suorastaan maalaa tapahtumat silmien eteen ja henkilöiden ajatusten ja tuntemusten kuvaukset ovat todentuntuisia ja samaistuttavia juurikin kielen ansiosta.

"Talvituulella oli hampaat. Iltaisin se laskeutui vuorten huipulta ujeltamasta ja liikuskeli kuuran jähmettämissä metsissä saalista etsien."

S.108

Koska suuri osa tarinaa on Sunan ja Lupuksen kamppailua Sunan kohtalosta, eikä ole täytetty toiminnalla, vaaditaan taitavaa tarinan kerrontaa, jotta se olisi mielenkiintoista. Asiat lipuvat sujuvasti ja tunnelmallisesti eteenpäin, ilman turhia hötkyilyjä. Jotkut ovat kritisoineet kirjan loppua hätiköidyksi, mutta minusta se oli sopiva, sillä minun mielestäni tärkeintä on hahmojen henkinen kasvu, vaikka on se pahan ylivallan nujerruskin asiaankuuluvaa.

Tämä on satu, jossa keskitytään ennen sivuunjääneeseen osa-alueeseen, tuoden aivan uudenlaisen lukuelämyksen vanhaan tarinarunkoon. Suosittelen tätä kirjaa sellaisille, jotka haluavat rentoutua soljuvassa kerronnassa ja keskittyä enemmän päähenkilöiden henkiseen kasvuun kuin miekkailutaitojen kehittymiseen.Tämä kirja on kerrassaan mainoa esikoisteos ja todella toivon, että Sammalistosta kuullaan vielä.