Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Alkuperäisteos: The Velvet Promise (1991)

Kirjoittaja: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2005

Sivuja: 431

★★★★  ½

"Kun Gavin Montgomery ja Judith Revedoune vihitään kukkien koristamalla alttarilla, koko hääväki riemuitsee. Mutta Gavinin sydän on muualla: hän on luvannut rakkautensa toiselle naiselle, jäänvaalelle Alicelle. Vaikka Judithin kullanruskeiden silmien katse kiehtoo Gavinia, hän on Alicelle antamansa lupauksen vanki.

Nöyryytettynä leiskuvaluonteinen Judith päättää vihata aviomiestään, joka ottaa hänestä vain sen minkä haluaa mutta kieltää häneltä rakkautensa. Kohtalolla on kuitenkin varattuna Judithille toiselnalinen tulevaisuus..."

Ennen tätä luin vahingossa sarjan seuraavan osan Ylämaan taika, sillä sen takakannessa luki, että se olisi ollut sarjan ensimmäinen osa. Siksi olenkin hieman spoilaantunut tämän kirjan tapahtumista mutta se ei lukemistani juuri haitannut, kaikkihan tietävät miten romanttiset kirjat päättyvät.

Judithia on valmisteltu koko elämänsä ajan luostariin, jossa hänestä oletetaan tulevan prioritar, luostarin johtaja. Hänen hirviöisänsä kuitenkin pettää lupauksensa omien suunnitelmiensa nojalla ja pakottaa Judithin naimisiin. Tyttö on elänyt koko ikänsä eristyksissä, eikä hänellä ole kokemusta miehistä, keimailusta tai siitä millaista on olla vaimo, ellei lasketa sitä kuinka hän on nähnyt isänsä hakkaavan äitiään. Pakotettuna hän päättää alistua kohtaloonsa peläten miehen olevan samanlainen kuin isänsä.

Gavin taas on ollut jo pitkään suhteessa Alice-neitoon, joka kuitenkin "pakotetaan" naimisiin toisen kanssa. Gavinkin pelkää tulevaa avioliittoa, mutta hän suunnittelee telkeävänsä tulevan vaimonsa aurinkohuoneeseen kutomaan sillä aikaa kun hän itse hallitsee naisen mukana tuotua omaisuutta. Judith kuitenkin ylittää odotukset ja Gavin on riemuissaan, nyt hänellä on kaksi kaunotarta. Mutta Judith ei ole mikään neito, vaikka siltä näyttääkin, hän touhukas, käytännöllinen ja vaatii kunnioitusta, mikä johtaa useisiin riitoihin Gavinin kanssa, sillä mies ei sovinistisuuttaan voi sietää Judithin käytöstä. Kipinät sinkoilevat monessakin mielessä, mutta jäänvaalea Alice tekee kaikkensa sammuttaakseen ne.

Kirjan alkuasetelma on kolmiodraama, joka alkaa vähitellen saada uusia kulmia, kun Judithin olemassaolo paljastuu ja hän astuu aateliston eteen. Judith on niin kaunis kultasilmiensä kanssa, että kaikki miehet lankeavat hänen edessään silkasta ihastuksesta. Vaikka suurin osa hahmoista oli Mary Suemaisen kauniita, ja kaikki miehet halusivat Judithia, kuten Ö-luokan YA-kirjoissa, tämä ei kuitenkaan sellaista ollut, sillä hahmoissa oli luonnetta. Judith on ihan ulkona ylhäisön sosiaalista normeista, jolloin hän tietämättään jakelee "kutsuja" ja vihjeitä vain hymyilemällä ystävällisesti. Hän puhdistelee kalalammikoita ja neuvoo seppiä, samalla kun Gavin repii hiuksiaan kiroten vaimonsa epänaisellisuutta, mutta samalla haluttavuutta. Gavin oli kyllä alussa kamala sika, kohteli Judithia kuin koiraa ja kutsuukin tätä omaisuudekseen. Vaikka minusta omistushaluisuus on tietyllä tasolla söpöä, Gavinin asiattomat epälyt Judithia kohtaan saivat minut suorastaan suuttumaan. Lisäksi miehen paksukalloisuus ja suoranainen typeryys naisten suhteen otti päähän. Onneksi Gavin kasvaa kirjan aikana hieman ja kaksikon riitelystä tulee jopa hupaisaa. Etenkin eräästä vesisaaviepisodista.

Pääpiruna häärii Gavinin rakastajatar, krokotiilinkyyneliä viljelevä Alice, joka pahuudestaan huolimatta aiheuttaa enemmän sääliä kuin vihaa tai inhoa, vaikka kamala ämmä hän onkin. Mutta hänen kieroutuneisuutensa on kiehtovaa, ja se kuinka hänen naamionsa alkaa murtua pala palalta kirjan edetessä. Hänen lisäkseen kirjassa on monia muita pahiksia, enimmäkseen miehiä kuten Alicen sadistinen aviomiessika Edmond  ja Judithista hullaantunut Walter Demari (josta puhutuaan koko ajan sukunimellä, mikä nauratti). Kidnappauksia ja kiristyksiä ei jää puuttumaan ja he pitävät huolen, että muut hahmot ovat koko ajan varpaillaan.

Huomasin, että kirjassa kaikki ongelmat lähetevät liikkeelle siitä, että joku haluaa omistaa jonkun toisen syystä tai toisesta, etenkin Judith aiheuttaa omistushalua kauneudellaan. Ymmärrän, että siihen aikaan nainen laskettiin aviomiehensä omaisuudeksi, mutta myös naiset aiheuttavat ongelmia halutessaan omistaa miehen. Ei ihme että ongelmia syntyi tästä syystä myös pääparin välillä, sillä Gavinilla menee hetki tajuta että omistaminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa, ehkä hän ajatteli ettei Judithia tarvitse rakastaa kun hän jo omistaa tämän. Tunteilu olisi turha vaiva.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ylämaan taiasta, sillä siinä missä Bronwynin kiukuttelu oli välillä ärsyttävää, on Judith aina niin järkevä ja kykenee puhumaan miehet pussiin. Viimeinen sana on lähes aina hänen. Judith ei myöskään riehunut tai raivonnut niin paljon kuin Bronwyn. Gavin ja Stephen ovat melkolailla samanlaisia, mutta odotan innolla milloin pääsen lukemaan sarjan kolmannen osan, joka kertoo kiltistä Rainesta. Tämä on niin ihana aivot narikkaan -sarja.

Aapo Rapi: Kosmista kauhua

Kirjoittajat: Aapo Rapi ja Peppe Koivunen

Kuvitus: Aapo Rapi (piirrokset) ja Peppe Koivunen (värit)

Kustantaja: Like

Julkaistu: 2014

Sivuja: 79

★★★ ½☆

"Olipa kerran pari tyyppiä...

Aapo Rapi tunnetaan undergroundhenkisistä sarjakuvistaan. Hänen albuminsa  Meti on ollut ehdolla Euroopan arvostetuimman sarjakuvapalkinnon saajaksi Angoulěmen festivaalien pääsarjassa."

En yleensä lue länsimaisia sarjakuvia, sillä länsimaalaisia sarjakuvia leimaa hutaistun näköinen yksinkertaisuus tai amerikkalaisten sankarisarjakuvien jäykkyys. Kosmista kauhua  eksyi kuitekin kirjapinooni, sillä sen värimaailma kiinnitti huomioni jo kaukaa. Värien käyttö onkin sarjakuva-albumin paras puoli huumorin lisäksi.

Kosmisessa kauhussa seikkailaan tupakoivan Draculan ja hänen palvelijansa Igorin kanssa. Kaksikko viettää tyytyväisiä öitä linnassaan urkuja soittaen ja kauhukirjallisuudesta keskustellen. Valitettavasti edes elävän kuolleen legendan linna ei ole turvassa nykyajan byrokratialta, sillä linnan rauhaa saapuu häiritsemään muuan tarkastaja, joka vaatii Draculalta virallisia ja kirjallisia selvityksiä niin työ-, asumis-, vero- kuin mielenterveysasioistakin. Koska ihmiset toimivat kirkkaassa päivänvalossa Dracula lähettää palvelijansa Igorin hoitamaan asiaa, kuitenkin kun palvelija jää sille tielleen Dracula alkaa huolestua ystävästään ja lähtee etsimään tätä. Etsintä ei kuitenkaan suju ongelmitta ja Dracula joutuukin ongelmiin niin nykyajan tapojen kuin menneisyyden tuttavien kanssa.

Vaikka sarjakuvan juoni ei ole yllätyksellinen, on se sisällöltään sitäkin parempi. Dracula ja Igor keskustelevat paljon kirjallisuudesta ja elokuvista, eikä edes kauhukirjallisuuden mestari Lovecraft jää paitsi kaksikon kritiikistä. Keskustelun yleisin aihe on se, että ennen kaikki oli paremmin, eikä nykyajan mukavuuksia siedetä. Dracula pitää kiinni dramaattisista ja kuuluisista hokemistaan, ei ihme että hänen mielenterveyttään epäillään, sillä hän ei halua irtaantua roolistaan. Menneisyydessä Dracula oli ehkä pelätty pimeyden herra, mutta nyt hän on vieraantunut maailmasta ja kaikki sen uutuudet pelottavat häntä. Oli suorastaan suloista katsella kuinka vampyyri imee paniikissa tupakkaansa pälyillen baarien asiakkaita.

Igor puolestaan ei ole niin dramaattinen nykyaikaa ja ihmisiä pelkäävä otus, vaan toimii suorastaan välinpitämättömästi. Hän ei ole lainkaan sellainen vampyyrinpalvelija, jollaisiksi ne yleensä mielletään. Hänen ja Draculan suhde muistuttaa enemmän kämppiksiä kuin herraa ja palvelijaa, tämä on kuitenkin mielestäni hyvä ja tunnelma on rento. Vaikkei Igorin ja Draculan herra-palvelija- suhde ole kovin ilmeinen, huomaa siinä kuitenkin kuinka Igor joko vain myötäilee tai on hiljaa. Örmyn kasvoilla ei kuitenkaan juuri näy hänen ajatuksiaan.

Kuvituksessa parasta oli väritys, värit yksinkertaisia, mutta murrettuja, sävyeroja ei juuri ole esim. varjostuksissa. Vaikka värit ovat enimmäkseen kirkkaita, yksinkertainen käyttö mustan kanssa luo yllättävän synkkää tunnelmaa ja kontrastia, vaikka värit ovat kirkkaita.

Länsimaalaiseksi sarjakuvaksi tämä oli piristävä. Sopivasti huumoria ja ironiaa niin nykyaikaa kuin vanhoja taruja kohtaan. Etenkin nyt kun viime vuosina vampyyrit ovat olleet suosiossa tällainen huumoripala on hyvää luettavaa niille, jotka ovat kyllästyneet kulmahampaisiin ja kimallukseen. Tässä sarjakuvassa käsitellään juuri sitä, mikä teini-Dracula -kirjoissa unohtuu, se miten vampyyri selviytyy nykyajassa ja tottuu siihen, kun on elänyt satoja vuosia.

J.R. Ward: Kateus

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kutantaja: Basam books Oy

Julkaistu: 2013

Sivuja: 485

★★★☆☆

"Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli ja demoni käyvät säälimättömään kilpailuun toisiaan vastaan.

Etsivät Thomas "Veck" DelVecchio Jr. kasvoi pahuuden varjossa. Sarjamurhaajaisänsä syntejä sovittamaan päätynyt Veck taistelee omaa nousevaa piemeyttään vastaan. Koston ja työnsä välissä tasapainoilevaa etsivää valvomaan on määrätty sisäisen tutkinnan konstaapeli Sophia Reilly. Ammatillinen kiinnostus ja henkilökohtaiset intressit sekoittuvat hyvän ja pahan taistelun kietoutuessa Veckin ja Sophian ympärille. Ikuisen kadotuksen uhatessa kaksikkoa langennut enkeli Jim Heron on ainoa side pelastukseen."

En muista aivan kaikkia tapahtumia tästä kirjasta sillä olen junnannut yli vuoden jossain sadannen sivun paikkeilla, mutta nyt kun päätin alkaa käymään läpi kirjahyllyni lukemattomia kirjoja tartuin tähän. Lisäksi kaipasin J.R. Wardin maailmaa ja hahmoja, sillä odottelen kieli pitkällä juuri suomennettua Verisuudelmaa, tämä toimi hyvänä ensiapuna. Langenneisiin enkeleihin en ole tykästynyt niin paljon kuin veljeskuntaan, tästä sarjasta puuttuu... Jokin koukku, mutta ihan viihdyttäviä nämäkin ovat.

Veckiin ja sarjamurhaaja Kroneriin päästiin tutustumaan jo Mustan tikarin veljeskunnan Vapautetussa rakastajassa, mikä lienee yksi syy miksen ollut lukenut kirjaa loppuun jo aiemmin, en nimittäin pidä siitä että Ward sitoo sarjoja toisiinsa juonellisesti pakottaen samalla joko tutustumaan kumpaankin sarjaan, tai jättämään lukukokemuksen vajaaksi. Minusta on ymmärrettävää, että enkelit ja veljeskunta pyörivät samoissa baareissa ja törmäävät toisten kirjojen hahmoihin, mutta Veckin juttu alkaa jo Vapautetussa rakastajassa, eikä siitä saa niin paljon irti Kateudessa, ellei ole sitä ennen lukenut Vapautettua rakastajaa. Tässä lukija on tavallaan pakotettu poikkeamaan molempien sarjojen puolella, jos haluaa ymmärtää kunnolla Kateuden tapahtumia, ja Vapautetun rakastajan ymmärtäminen taas edellyttää sarjan edellisten kirjojen lukua. Mainostusta ja lukijoiden kalastelua.

Kalastelustaa ja alkukankeudestaan huolimatta Kateus oli parempi kuin edeltäjänsä (vaikkei sitä tähdistä uskoisi). Sarja on minusta alusta asti vaikuttanut sirpaleiselta ja itseään toistavalta kun pelastettavat hahmot vaihtuvat ja heidän kanssaan käydään läpi samat prosessit ja selittelyt Jimin ja Devinan pelistä, sekä enkeleistä. Tässä osassa tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka vaikuttivat paljon sarjan rakenteeseen ja toivat lisäkiinnostusta lukea sarja loppuun. Tapahtumat eivät olleet mieluisia, mutta sitäkin odottamattomampia.

Tässä kirjassa pääparina on tietenkin Veck ja Reilly, heidän kohtauksensa olivat ihan ok, mutta pidin heistä enemmän erikseen. Veckin monimutkainen ja verinen menneisyys oli kiinnostavaa, samoin kuin Reillyn lojaalius järjestelmää ja lainvalvontaa kohtaan, vaikka se olisi hänen omien tunteidensa vastaista. Hassua tässä parissa oli se, että he puhuttelevat toisiaan koko ajan sukunimillä. Jim jäi tässä kirjassa vähän taka-alalle, tai ainakin siltä tuntui, sillä kaikki hänen kohtanasa olivat joko Sissyn viattomuuden jumalointia ja tytön kohtalon kauhistelua, Devinan kiroamista tai Adrianista huolehtimista. Muut enkelit taas nousivat tässä kirjassa enemmän esiin ja saimme tietää mitä arkkienkelit puuhastelevat teekutsujensa lomassa.

Tämä kirja oli ihan mukiin menevä ja hauskakin välillä, mutta ei yllä Mustan tikarin veljeskunnan tasolle. Seuraaviin osiin en tartu hetkeen, mutta joskus kylläkin sillä seuraava pelastettava sielu on vanha tuttu ja siksi odottamaton. Olisi myös mielenkiintoista kuulla enemmän enkeleistä ja demoneista, eikä vain Jimistä ja pelastettavista sieluista.

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Alkuperäisteos: The Highland Velvet (1982)

Kirjoittanut: Jude Deveraux

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 1994

Sivuja: 352

★★★★☆

"Stephen Montgomery tuli Skotlantiin valloittajana, mutta ei kestänyt aikaakaan kun hänet oli valloitettu. Valloittaja oli Bronwyn MacArran, kuumaverinen ja henkeäsalpaavan kaunis skottineito, joka sai nuoren  soturin mielen kuohumaan. Bronwynistä tuli hänen elämänsä tarkoitus - eikä tyttö siitä huolimatta suonut hänelle katsettakaan."

Takakansiteksti jatkuisi vielä kertoen virheellisesti, että Ylämaan taika olisi ensimmäinen osa Montgomeryn-sukusaagassa (tunnetaan myös nimellä Ylämaa-sarja), vaikka oikeasti ensimmäinen osa olisi Ylämaan lupaus. Näin tästä kirjasta bloggauksen Cilla in Wonderland -blogissa ja kiinnostuin sarjasta, sattumalta löysin samana päivänä tämän kirjan kirpputorilta.

Olen suorastaan yllättynyt kuinka hyvä kirja on ottaen huomioon, että se on 80-luvun kioskikirjallisuutta. Stephen Montgomery pakotetaan naimisiin Bronwyn MacArranin kanssa, sillä Englannin kuningas haluaa rauhoitella Skotlannin ja Englannin riitoja naittamalla englantilaisen ritarin skotlantilaisklaanin naispäällikölle. Ideahan on vallan mainio, jos ei oteta huomioon sitä, että Stephen on niin ylpeä englantilaisuudestaan, että jo ajatuskin skottinaisesta inhottaa häntä. Bronwynia taas inhottaa ajtus siitä, että hän joutuu naimaan miehen, joka kuuluu kansaan, joka on vienyt häneltä isän ja sulhasen, aikoen nyt antaa hänet ja hänen maansa sotasaaliina engelsmannille. Pariskunnan huonoja ennakko-oletuksia tasoittaa kuitenkin se, että he ovat silmää miellyttäviä, Stephen on heti alussa leuka lattiassa nähdessään Bronwynin. Suhde ei kuitenkaan toimi aluksi missään muualla kuin makuuhuoneessa, Bronwyn johtaa klaaniaan nauraen Stephenille ja kiroten tuon englantilaisuutta ja Stephen menettää hermonsa kerta toisensa jälkeen Bronwynin tepauksien johdosta. Riitojen lomassa he kuitenkin alkavat ymmärtää toisiaan ja omaa mustavalkoisuuttaan, ymmärtäen lopulta todelliset tunteensa.

Tämän pariskunnan väliltä ei kipinöitä puutu, sekä hyvässä että pahassa. Oikeastaan oli aika virkistävää lukea pariskunnasta, joka oikeasti riitelee, sillä romanttisiin tarinoihin on tapana sisällytää yksi käänteentekevä riita ja siinä se. Stephenin ja Bronwynin riitely oli ymmärrettävääkin kulttuurierojen takia, Stephenille miehet ovat perheen päitä ja naiset koristekanoja, Bronwynille miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta englantilaiset vain pöyhkeää roskasakkia. Stephen on tässä kirjassa se kuka kokee suurimmat muutokset ja vaikka häneen jäikin hieman sovinistisia piirteitä muutoksen jälkeenkin, hän kehittyi enemmän kuin Bronwyn. Toki Bronwynkin kehittyy, mutta vasta aivan tarinan lopussa ja Stephenin rinnalla hän vaikutti välillä lapselliselta kiukuttelijalta.

Pidin hahmoista, sekä Bronwynista että Stephenistä, mutta kirjassa on myös monia muita hahmoja, joilla on kaikilla oma persoonansa. Koska genere on romantiikka kaikki olivat jollain tavalla kauniita/komeita, vähintäänkin mielenkiintoisia, mutta onneksi kaikki oli silti kuvattu erilaisiksi eikä esim. pitkiksi ja kurvikkaiksi kuten Bronwyn. Eniten kiinnostuin Stephenin veljistä (joilla kaikilla on onneksi oma kirjansa), etenkin Milesista. Toisaalta ajatukseni kirjan miespäähenkilöistä ovat ristiriitaisia,  vaikka he kuinka rakastavat vaimojaan heidän mielestään naista saa kurittaa. Sopiihan se ajankuvaan tehden tarinasta realistisemman, mutta silti... Kirjan hyviä puolia oli kuitenkin se että hahmot olivat samaan aikaan ajalleen uskollisia, mutta myös hieman rajoja venyttäviä. Lisäksi sivuhenkilöilläkin oli taustatarinaa ja persoonallisuutta, vaikka heitä näkyi kirjassa vain hetken.

Tarinaan sisältyy rakkauden ja riitojen lisäksi myös klaanien välisiä riitoja, sekä englantilaisten ja skotlantilaisten vihanpitoa. Englantilaiset kuvataan kirjassa melkoisiksi sioiksi, kun taas skotlantilaiset ovat rohkeita ja ystävällisiä. Vaikka romanssi on kirjan kantava voima, minusta myös kulttuurierot ja henkilöiden maailmankuvien avartuminen oli yksi kirjan peruselementeistä.

Kirja oli muuten aivan loistava, mutta käännös alkoi kusta kirjan loppupuolella pahasti, n-kirjain oli vaihtunut useim m-kirjaimeksi tai toisinpäin. Lauseet saattovati katketa ja jatkua yhtäkkiä toiselta riviltä ja tarpeettomia lainausmerkkejä oli paljon, tai sitten ne puuttuivat itse repliikeistä kokonaan. Tämä ei tietenkään ole Deverauxin vika, vaan kääntäjän ja sen, ettei vielä tuolloin harrasttettu oikolukua kovin ahkerasti, mutta se pilasi lukukokemusta. Kirjasta on kyllä uudempia painoksia ja oletan niiden olevan parempia.

Ylämaan taika pomppasi aika nopeasti suosikkilistalleni, enkä malta odottaa että saan muita sarjan osia käsiini. Tosin minua hieman harmittaa, että takakansiteksti onnistui hämäämään minua ja luin Ylämaan taian ennen Ylämaan lupausta, sillä onnistuin samalla spoilaamaan itseäni sen tapahtumista.

Carita Forsgren: Auringon kehrä

Kirjoittanut: Carita Forsgren

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2010

Sivuja: 508

★★ ½☆☆

"Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetiin, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut Akhanjati, jolla on suuria ajatuksia jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Kuningas on päättänyt käännyttää kansan omaan uskoonsa: lukuisten jumalien sijaan sen on otettava ainoaksi jumalakseen aurinko.

Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja pelastaa näkijänkyvyillään hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."

Kaksi ja puoli tähteä ei kerro kirjasta kaikkea. Alku takkusi, jumitti, junnasi ja niin edelleen, kieli oli elotonta ja ainoa tehokeino tekstissä oli minäkertoja, jonka tarkoitus on antaa lukijan eläytyä itse maailmaan, koska kerronta ei sitä tee. Kirjan lukemisessa meni kauan, aloitin tämän jo syksyllä, mutta kielen elottomuusa ja tapahtumien vähyys puudutti. Päivänkehrän elämään mahtuu paljon turhaa draamaa ja Amunhotepin elämä taas lähinnä esitteli Kemetin (nyk. Egyptin) kuningashuoneen kulttuuria. Yli viidestäsadasta sivusta olisi saanut jättää helposti 300 pois, sillä vasta silloin päästään tarinan ytimeen.

Jossain kahdensadan sivun paikkeilla tapahtumia alkoi kuitenkin olla niin tiiviisti ettei tylsää tullut, lisäksi fakta ja ehkä fiktiokin eri kulttuureista oli kiinnostavaa. Kuitenkin useimmat tapahtumat mitkä tapahtuivat saivat minut pyörittelemään silmiäni. Päivänkehrä on Mary Sue, eli ylitäydellinen hahmo jolle tapahtuu kaikki hyvä ja paha ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään, itsenäistymisyritykset kaatuvat uuden miehen pelastustoimenpiteisiin, joille hän antautuu. Hän on mahtavasta näkijäsuvusta, mutta joutuu orjaksi, tämän luulisi olevan karkoittavaa miesmarkkinoilla mutta ei hän päätyy pari kertaa vaimoksi ja tapaa muutamia kuninkaita ja viettää aikaa palatsissa, siis vapaana. Kaiken lisäksi hän on niin naiivi ja lattea, esimerkiksi eräältä henkilöltä puhkotaan silmät ja hän sanoo puukottajalle:"Riittää jo. Älä kiusaa häntä enempää." Lisäksi ne miehet, argh, niitä pyörii niin monta hänen ympärillään ja hän luulee rakastavansa heitä vain jos saa näkyjä heistä tai seksi on hyvää.

Amunhotep taas on Kemetin kuninkaan toinen poika, jonka ei pitäisi periä kruunua vaan elää isoveljensä varjossa mieteiskellen jumalallisia asioita palatsin tekolammilla. Kuitenkin tapahtuu onnettomuus ja Amunhotepista tulee kuningas, jolloin hän alkaa tehdä mittavia uudistuksia valtakunnassaan saaden sekä ystäviä että vihollisia, enemmän jälkimmäiaiä. Amunhotepin osat olivat minusta kiinnostavampia jo ennen kolmea sataa sivua, sillä hänen elämässään oli paljon mielenkiintoisia henkilöitä hovijuonineen ja Kemetin (Egyptin) kulttuuria selitettiin, kun Päivänkehrä vielä rämpi korvessa.

Kirjan kieli oli outoa, siis sen lisäksi miten kuvailematonta se on, eikä mielestäni sopinut historialliseen teokseen esimerkiksi sanavalintojen perusteella esimerkiksi kuningaskin käyttää sanoja "siitäs sait", "muija" ja "kakkonen" . Mielestäni kieli oli liiallisen pelkistyksen lisäksi myös liian nykyaikasta, joka söi tunnelmaa. Toisaalta Forsgrenia on kehuttu juurikin faktatiedolla leikkimisen takia eikä kielestä, ehkä tässä näkyy liikaa asiantuntijuutta ja liian vähän luovuutta. Kuivakkuudestaan huolimatta yksinkertaisuus teki kirjasta myös nopealukuisen.

Vuodatuksesta voisi päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta pidin kyllä, en vain suurrimmasta osasta siitä. Viimeisien satojen sivujen hovijuonnitelut olivat mielenkiintoisia ja ne oli pakko ahmia kerralla, myös hovin muut hahmot kuten Nefertita (tunnetaan myös Nefertiti), kuningataräiti Tije ja Eje-eno pääsivät enemmän esille ja mielestäni he olivat kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, sillä Päivänkehrä ja Amunhotep olivat kumpikin naiiveja, Amunhotep hovinsa ja hallintosna, ja Päiväkehrä miesten suhteen. Hovin juonittelu oli oikeastaan aika nerokastakin, enkä ainakaan minä arvannut kirjan lopullista "pahista". 

Vaikka alku tökki pahasti olen kuitenkin tyytyväinen että luin tämän loppuun, vaikkakin välillä apinan raivolla hammasta purren. Saan tehtyä tästä myös lukudiplomitehtävän, jossa mietiskelen kerrontatekniikkaa. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin, sillä satojen sivujen "turha" lukeminen sytyttää harvaa, mutta jos on erityisen kiinnostunut Egyptistä suosittelen, mutta suosittelen myös varautumaan. Tämän kirjan tyyli ei sovi kaikille.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kirjoittaja: Siiri Enoranta

Kustantaja:WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 473

★★★★★

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat."

Kun näin Surunhauraan, lasinterävän -nimen ensimmäistä kertaa Risingshadowssa mielenkiintoni nousi heti, mikä on surunhaurasta ja lasinterävää? Myös kansi oli kaunis, tosin en tarttunut tähän heti, sillä selailtuani tätä kirjastossa ja kirjakaupassa silmiini osui vain Ulin kohtia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoani selatessa, eikä juuri lukiessakaan. Onneksi Ulin osuus kirjasta ei ollut niin iso kuin takakannen kuvaus antaa ymmärtää, vaikka hänen tekonsa ovat merkittäviä juonen kannalta.

Tästä kirjasta tuli jotenkin mieleen Game of Thrones. Tosin GoT-yhteys ei syntynyt esim. juonesta, vaikka muutamat hahmot pientä valtaistuinpeliä harrastavatkin jää se silti melko pieneksi. Mielleyhtymä GoT:in ja Surunhauraan, lasinterävän välillä johtuu hyvinrakennetusta maailmasta ja siihen luoduista eri kulttuureista, sekä monipuolisista ja älykkäistä hahmoista. Hahmoja oli monta ja joidenkin mielestä se oli sekavaa, mutta minä olen heikkona kirjoihin joissa on monia eri hahmoja. Vielä parempi jos he edustavat tapahtumien ja kirjan yhteiskunna eri puolia. Asioissa on monta näkökulmaa, joten miksei fiktiossakin? Laaja hahmoskaala auttoi esittelemään kirjan monia eri kulttuureja, eivätkä ne siis tuntuneet päälleliimatuilta vaan niille annettiin eläviä esimerkkejä.

Mainitsinkin jo etten oikein pitänyt Ulista, hän oli minusta pilkkanimensä Ulinan arvoinen, lisäksi lapsihahmot eivät oikein sytytä. Muutenkin Surukauriinkansa jäi minulle hieman liian epätodellisen positiiviseksi, aivan kuin joku hippien unelmamaa. Sen sijaan Sidrineian matriarkaattinen kuningatarkunta oli kiehtova, olen lukenut paljon feminististä kirjallisuutta, joissa naisia alistetaan joten "akkavalat" oli mukavaa vaihtelua. Jotkut ovat sanoneet tästäkin asiasta eriävän mielipiteen, että matriarkaatti fantasiamaailmassa on muka päälleliimattua, mitä se kertookaan yhteiskuntamme piilorakenteista.

Kirja oli jotenkin todella yhteiskunnallinen ja psykologinen  (vai näenkö näitä puolia joka paikassa koska pänttään niitä nyt? :-D) Yleensä paasaan hahmoista ja niiden aitoudesta, mutta minusta tässä kirjassa hahmot olivat enemmän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa heijastumia, niin etten oikein osaa käsitellä niitä päätymättä lopulta heidän taustaansa. Kiinnostavinta kirjassa oli hahmojen valtasuhteet Sadeian ja lasittarien välillä, sekä se kuinka hahmot tarkastelivat toistensa kulttuureja. En tiedä onko Enoranta tarkoittanut, että tämän tarinan opetus olisi hänen näkemyksensä ihanneyhteiskunnasta, mutta siltä se tuntui, sillä hahmojen lisäksi myös yhteiskunnat ja kulttuurit kokivat henkistä kasvua ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Lopputulema on se että kirja oli aivan mahtava. Olenko myöhäisherännyt suomalaisen fantasiakirjallisuuden saralla vai onko näitä helmiä alkanut nyt vasta ilmestyä kustantamosimpukoista? Surunhauras, lasinterävä on jännittävä ja monipuolinen teos nuorille ja aikuisille, ja antaa nautinnon lisäksi paljon ajateltavaa.

Elokuva: Äkkilähtö

Ohjaaja: Tiina Lymi

Tuotanto: Nina Laurio, Solar Films

Genere: Kotimainen, komedia, draama

Ikäraja: K12

Varoitukset: Väkivalta

Kesto: 1h 39min

★★★☆☆

"Kun rakkaus pettää, on aika ottaa äkkilähtö

Menestynyt kolmekymppinen Katri (Lotta Kaihua) saa tietää miehensä Mikon (Antti Holma) eläneen kaksoiselämää virolaisen Sirlen kanssa. Hän päättää paeta siltä seisomalta pariskunnan autolla kohti lentokenttää ja unelmiensa ulkomaita. Kostoksi Mikolle. Hän ottaa mukaansa lähtötohinoissa yllättäen vaatekaapista löytyneen rahakassin, jonka sisällön alkuperä on vähintäänkin epämääräinen.

Katrin huomaamatta autoon on noussut parkkipaikalta myös pakomatkalla oleva naapurin 8-vuotias tyttö Anna (Eedit Patrakka). Tyttö on päättänyt karata rikollista isäpuoltaan Teroa (Ville Tiihonen) ja päästä keinolla millä hyvänsä turvallisen ja vahvan mummonsa (Marja Packalén) luokse Kainuuseen. Annallakin on mukanaan jotain sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Autossa tyttö pitää tomerasti huolen siitä, ettei Katri pääse hänestä millään eroon. Edessä onkin täydellinen matkasuunnitelmien muutos unelmien ulkomailta kohti Kainuun korpia. Viedessään arvaamatonta ja päättäväistä Annaa tämän mummon luokse Kainuuseen, Katri joutuu pitkin hampain epämukavuusalueelle lapsen kanssa. Matkantekoa mutkistavat entisestään jo alkumetreiltä taka-ajoon lähteneet Mikko ja Tero.  

Kuvioita tulevat sekoittamaan myös vastentahtoisen viehättävä kirpputorin pitäjä Johannes (Jussi Vatanen) sekä Mikon uusi vaimoke Sirle jonka rooli osoittautuu lopulta isommaksi kuin kukaan osasi kuvitella.

Matka ei mene ollenkaan kuten oli suunniteltu. Kuitenkin Katri ja Anna löytävät sen kuluessa jotain, jota eivät tienneet tarvitsevansa ennen kuin olivat miltei menettämässä sen: toisensa."

Viime vuonna kävin katsomassa monta Putous-sarjasta tuttujen näyttelijöiden tähdittämää elokuvaa, joista pidin suuresti, enkä nytkään joutunut pettymään. Vaikka tässä elokuvassa oli koomikkoja ja komediaa, ei draamaltakaan vältytty, enkä tarkoita vain parisuhdedraamaa, vaan vakavia aiheita ja kohtauksia.

Katrin ja Annan pakomatka on tragikoominen, on sekä hauskoja, surullisia että säälittäviä tilanteita. Etenkin narkkariäidin ja alkoholisti isäpuolen kanssa kasvanutta Annaa kävi välillä sääliksi, hän on joutunut pärjäämään enimmäkseen omillaan varoen isäpuolta. Minua hieman inhottivatkin Annan jutut, oli kamalaa kuunnella kuinka lapsi voi kasvaa sellaiseksi kuin ympäristönsä, hän mm. puhui siitä kuinka hänen äitinsä tanssii miehille, aivan kuin se olisi normaali työ. Katrin reaktiot nokkelan Annan kommelluksista turhauttivat, mutta mitä enemmän tytön kotioloista selviää sitä huolestuneemmaksi ja kiltimmäksi Katri muuttuu. Suhde on kaikesta hankaluudestaan huolimatta hyödyllinen kummallekin, Katri saa käsitellä omaa äitisuhdettaan ja Anna saa sellaisen.

Osittaisesta rankkuudestaan huolimatta elokuvaan mahtui paljon huumoria. Mikko ja Tero olivat elokuvan pahiksien lisäksi myös pellejä, enimmäkseen pellejä: rakkaalleen lepertelevä bisneshipsteri jahtaamassa eksäänsä ilmavaivaisen alkoholistin kanssa. Annan mummo taas oli aika badass traktorinsa ja haulikkonsa kanssa. Elokuvan paras hahmo oli kuitenkin Jussi Vatasen esittämä Johannes, joka on sekä juntti että herrasmies samassa paketissa.  Kenellekään ei liene yllätys mikä tämän "vastentahtoisen viehättävän kirpputorinpitäjän" tarkoitus elokuvassa on, mutta hänen, Katrin ja Annan pieni perheleikki oli suloista.

Pakko kyllä myöntää syyllisyyteni siihen, että halusin nähdä elokuvan alunperin juurikin Putous-tähtien takia, mutta kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta. Elokuvan tempo olisi mielestäni saanut olla hieman nopeampi, sillä maisemakuvauksia oli mielestäni hieman liikaa. Toisaalta jos niiden tilalle olisi yritetty laittaa huumoripätkiä se olisi voinut olla väkinäistä. No, tällaisella tuli sitten aloitettua vuoden elokuvissa käynti, toivottavsti suomalaisten elokuvien taso pysyy tällaisena. Hyvänä.