J.R. Ward: Varjot

Kirjoittaja: J.R. Ward

Kustantaja: Basam books

Julkaist: 2015

Sivuja: 656

♥♥♥♥♡

Mustan tikarin veljeskunta -sarjan 13. osa!

Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrotodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko.

Kun Trez oli vasta lapsi, hänen vanhempansa myivät hänet s'Hisben kuningattarelle seksiorjaksi. Trez pakeni ja päätyi New Yorkin Caldwelliin sutenööriksi. Ainoa ihminen, johon hän tuntee voivansa luottaa on hänen veljensä iAm.

iAm on aina yrittänyt suojella veljeään itsetuholta, mutta heikoin tuloksin. Kun Trez tapaa Selenan, hänen elämänsä näyttää vihdoin kulkevan oikeaan suuntaan, mutta onnen tiellä on suuria esteitä. Trezin kuningattarelle vannoma vala on aika panna täytäntöön - hänen on antauduttava kuningattaren tyttärelle, eikä pakotietä tai neuvotteluvaraa ole.

Trezin on valittava, seuraako hän sydäntään vai alistuuko muiden hänelle määräämään kohtaloon. Yllättävä tradegia kuitenkin sekoittaa kaiken, ja iAm on valmis äärimmäiseen uhraukseen rakkaudesta veljeensä.

Tätä sarjaa ei voi arvostella kuin sydämmillä. Tämän kirjan lukemisessa ei kestänyt sen takia kauan, että se olisi ollut huono vaan halusin lukea sen rauhassa, joten luin puolet syyslomalla ja puolet joululomalla. Trezin ja iAmin tarina oli raikas tuulahdus BDB-sarjaan, heidän tarinansa oli erilainen varjojen erilaisen kulttuurin vuoksi ja juuri varjojen maailma toi raikkautta sarjaan. Juoni on sama kuin aikaisemminkin uros ja naaras löytävät toisensa, uroksen (ja myös naaraan) ongelmat varjostavat suhdetta, välttelyä, tutustumista ja rakastumista. Ja loppu on aivan erilainen kuin muissa kirjoissa, sekin oli uutta joskaan ei toivottua sellaista.

Trezin ja Selenan suhde eteni mukavasti, vaikka kyseessä oli salamaromanssi kuten BDB-kirjoissa yleensä, he saivat rauhassa tutustua toisiinsa ja käydä treffeillä. Olisikin ollut liian julmaa että varjojen uhkavaatimusten ja Selenan sairauden lisäksi olisi tullut lisäongelmia. Selena oli erilainen valittu, rohkeampi ja aloitteenkaampi kuin sisarensa, tämä taitaa johtua ehros-koulutuksesta ja sairauden tuomasta "elämme vain kerran" -asenteesta. Trez taas oli ihan ok hahmo,  mutta koko kirjan ajan hän kärsi jonkinlaisesta maanis-depressiivisyydestä, kun hän oli hyvällä tuulella, vitsaili ja ylisti Selenaa hän oli ihana, mutta kun Selena oli poissa demonit pääsivät valloilleen ja angstaus alkoi. Toki hänellä on aihetta murehtiakin, mutta kontrasti mielentilojen väilillä oli suuri. Trez saa kuitenkin söpöyspisteitä korkeanpaikankammosta.

Kirjan parasta anti (taas kerran) olivat sivuhahmojen osuudet. Minä rakastuin s'Exiin jo ensi lukemalta ja halusin lukea hänestä lisää. Hänen roolinsa varjojen maailmassa on niin kiinnostava, puhumattakaan hänen luonteestaan, hän on samaan aikaan vapautta kaipaava, mutta myös perinteitä ja (narttu)kuningatarta kunnioittava uros. Veljeskuntalaiset ovat tähän mennessä haistattaneet pitkät perinteille yksi toisensa jälkeen, joten s'Exin perinteiden vaaliminen antoi hänelle syvyyttä ja omaperäisyyttä. Tosin alussa minun oli vaikea niellä se kuinka paljon hän perinteitä on valmis kunnioittamaan.

Varjojen maailma oli muutenkin kiinnostava, sitä esiteltiin tarkemmin kuin symphathien maailmaa ja toivonkin että siitä kuullaan vielä vaikkapa s'Exin oman kirjan merkeissä.

s'Ex ei ollut ainoa varjo Trezin lisäksi, joka pääsi ääneen myös iAm sai oman tarinansa maichenin kanssa. Minusta iAmin ja maichenin juttu oli vähän hätiköity, minusta se olisi tarvinnut enemmän pohjustusta,  mutta kohtalo on nopea käänteissään.

Sivuhahmot eivät loppuneet vielä siihen vaan myös Rhage, Assail, Xcor ja Layla seikkailivat omia polkujaan kirjassa. En olisi kuvitellut Rhagea tässä kirjassa näin isoon osaan enkä hänen samaistumistaan Treziin, vaikka jälkeenpäin se tuntuu erittäin järkevältä. Hänen kohtansa pohjustivat seuraavaa kirjaa, joka palaa hänen ja Maryn tarinaan. Pohjustus ei oikein antanut vinkkiä mitä tuleman pitää, mutta Ward on vihjannut adoptioaikeista. He eivät kuitenkaan ole ainoita joilla on ongelmia lasten kanssa, Xcor tapailee Laylaa odottaen milloin lunastaa osansa sopimuksesta, mutta hän sanoo naaraan raskauden olevan syy miksei tee sitä. Layla on ihana naaras ja selvästi kasvanut tarinan aikana, muutoinkin kuin vatsasta. Hänen ja Xcorin kohtaamisissa oli ihanaa jännitettä, joka toivottavasti ei lopullisesti räjähtänyt käsiin näiden erimielisyyksien takia.

Myös Assail pyöri kuvioissa mukana, mikä ei kiinnostanut minua tippaakaan. Toivottavasti hän jää nyt taka-alalle.

Ai niin, olihan vielä Paradise, Abalonen tytär, nuori aristokraattinaaras, joka pyristelee glymeran vaatimuksia vastaan pyrkimällä veljeskunnan koulutusohjelmaan. Ei liene elämää suurempi spoileri että hän pääsee sinne, sillä siitä kuullaan Blood Kiss (suom. Veren suudelma) -nimisessä kirjassa, joka on Black Dagger Legacy -sarjan avausosa. Suomeksi sen tulisi olla kauppojen hyllyillä maaliskuussa. Paradise vaikutti muuten lupaavalta hahmolta, mutten voi sietää hänen nimeään :-D Abalone, ymmärrämme että tyttäresi on sinulle uniikki lumihiutale, mutta oikeasti jotain rajaa.

Ainoa miinus, jonka annnan (Assailin lisäksi) johtuu surkeasta käännöksestä, sillä kirjoitusvirheitä oli niin paljon. Lisäksi synninsyöjä oli muutamassa kohtaa synninsuoja  se vaihtui jossain kohtaa, mutta virheellinenkin termi mainittiin aika usein. Siksi en antanut viittä tähteä, vaikka tarina sen arvoinen olikin.

Tämä kirja oli parasta BDB:tä pitkään aikaan, ovat aiemmatkin kirjat olleet hyviä mutta tässä tuli juuri sellainen tietty fiilis, jota viiden ensimmäisen kirjan kohdalla koin (ja myös parissa muussa siinä välissä). Varjot sai minut nauramaan, jännittymään ja lopussa itkemään.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)

Sivuja: 389

★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjoittaja: Kari Hotakainen

Kustantaja: Kirjamedia Oy

Julkaistu: 2014

Sivuja: 140

★★☆☆☆

"Kanto sujui moitteettomast, arkku ei heilahdellut ja se laskeutui vakaasti syvyyteen, mutta tapahtuma jäi kuitenkin askarruttamaan minua ja illalla upposin vaikka minkälaisiin ajatuksiin. Tämä saattoi johtua lähes olemattomasta sosiaalisesta elämästäni, minulla oli liikaa aikaa miettiä tuntemattomia vainajia ja sitä, miten täältä itse kukin lähdemme."

S.16

Timo Kallio on teoreettisen filosofian maisteri, joka on elättänyt itseään pätkätöillä pitsakuskista vahtimestriin ja muilla hanttihommilla. Yhtenä kesänä hän pestautuu hautausmaalle töihin, mutta ei arvaa että juuri se on yksi syvällisten ihmisten mielenterveyttä hirjuttavimpia paikkoja. Vainajien murehtimisen lisäksi hän alkaa etsiä vuosien takaista opiskeluaikojen ihastustaan, josta Timo ei ole vieläkään päästänyt irti.

Onkohan Hotakaisella joku mieltymys hautajaisiin ja hautausmaihin? Nimittäin Ihmisen osassa eräs henkilö, Pekka, käy hautajaisissa kuokkimassa, ottaa selvää vainajista ja sepittää itsensä heidän elämäänsä. Vaikka Pekan ja Timon hautajaisiin osallistumisella ja elämien sepittelyllä on erilaiset syyt, silti tämä samankaltaisuus pisti silmään.

No, Kantajassa Timo alkaa uiskennella syvissä vesissä, liiallisen kiltteytensä ja mietiskeleväisyytensä takia hän ajautuu kirjoittamaan muistokirjoituksia vainajille, joilla ei ole omaisia. Hän alkaa miettiä liikaa elämää ja kuolemaa, etenkin omaa elämäänsä ja kuolemaansa, sillä hän näkee vainajissa itseään, kukaan ei kaipaa heitä, eikä kukaan kaipaisi Timoakaan, yksinäistä, lähes syrjäytynyttä miestä. Muuta aktiviteettia Timon elämään tuo Hannelen, nuoruuden ihastuksen etsiminen.

Hautausmaakuvioita oli mukava lukea, sillä olen ollut töissä hautausmaalla, mutta muu kirja oli aika latteaa. Timo oli masentava ja aloitteleva syrjäytyjä, jolla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, mutta hän jaksaa innokkaasti juosta nuoruuden fantasiansa perässä, joka vielä kohtelee häntä törkeästi. Hannele oli samaan aikaan sekä ärsyttävä että kiinnostava, mutta hänestä ei saatu juuri mitään kuvaa Timon puolueellisten mielikuvien ja parin puhelun avulla.

Kirja oli aika heppoinen vaikka Hotakaiselta odottaisi jotakin aivan muuta, no tämä olikin kirjoitettu Kirjan ja ruusun päivää varten, joten ei kai ihmekään. Oli kuitenkin hauska huomata Hotakaisen käyttävän samoja asioita kirjoissaan kuten ruuan inhorelistinen kuvailu ja hautausmaat. Tosin onneksi tässä kirjassa ei ollut paljoa muita hänen paljon käyttämiään tyylikeinoja, kuten montaa aukeamallista yhden rivin kappaleita, mutta eihän tätä ole niin taiteelliseksi kirjaksi tehtykään, kuten hänen muut kirjansa.

Hotakaisen kirjat eivät oikein nappaa, kyllähän ne lukee mutta masentuneet ja lähes syrjäytyneet päähenkilöt, sekä liiallinen arkisuus eivät ole minun juttuni. Välillä hänen kirjoissaan on tosi kauniita ja oivaltavia lauseita mutta lauseiksi ne jäävätkin, kokonaisuuksina nämä kirjat eivät oikein miellytä. Ehkä joskus kokeilen vielä Finlandia ehdokkaanakin ollutta Henkireikää,  mutta en ihan vielä vähään aikaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266

★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:

"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."

S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kirjoittaja: Kari Hotakainen

Kustantaja: Siltala

Julkaistu: 2009

Sivuja: 276

★★★☆☆

"Millaisen elämän saa 7000 eurolla? Se selviää kirjalijalle, joka ostaa Salme Malmikunnakselta, 80-vuotiaalta entiseltä lankakauppiaalta elämän. Mitä haluaa kertoa se, joka elämänsä myi ja mihin häyttää saamansa rahat?

Ihmisen osa on pelottavan traaginen ja syvän humoristinen romaani omistamisesta ja myymisestä."

En ole ennen lukenut Hotakaisen kirjoja, olen kuullut hänestä vain nimen ja tiennyt hänen olevan Suomen suosituimpia ja tuottoisimpia kirjailijoita. En ole kuitenkaan hänen kirjoihinsa tarttunut, sillä niiden aiheet eivät ole kiinnostaneet minua. Ihmisen osa on kuitenkin meinannut eksyä lainauskoriini pari kertaa kiinnostavan kannen takia, mutta jäänyt aina lainaamatta takakannen selityksen vuoksi. Nyt se tuli sitten luettua koulujuttujen takia.

Salme Malmikunnaksesta myy elämäntarinansa kirjailijalle hetken mielijohteesta, vaikka Salme on yksi tarinan päähenkilöistä keskiöön nousivat hänen lapsensa. Kirja ei ollut aivan sellainen kuin oletin, takakannen perusteella luulin saavani kuulla Salmen tarinan lapsuudesta nykypäivään, mutta oikestaan näin oli parempi. Kirjassa käydään läpi monen eri henkilön elämää ja ne kietoutuvat toisiinsa mielenkiintoisella tavalla, loppu on myös oivaltava ja selvittää kirjan tapahtumia. Heidän elämäänsä hallitsevat kaksi asiaa: raha ja bisnes. Salme myy elämänsä, Helena yrittää porskuttaa työssään burn outin kynsissä, Pekka taistelee jokaisesta suupalasta ja Kimmo luulee omistavansa puoli maailmaa, ja niin edelleen. Raha ja työ ovat ihmisen elämässä ratkaisevia tekijöitä ja Ihmisen osassa niiden merkitystä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta.

Kirja oli ihan mukavaa lukea, teksti oli enimmäkseen puhetyylistä ja se loi tunnelmaa etenkin Salmen kohdalla kun hänen äänensä oli selvästi vanhan naisen ääni. Kuitenkin lukuinnostukseni välillä vaihteli kuten Hotakaisen kirjoitustyylikin, hän käytti hyvin eri tyylejä tehokeinona, joskin aukeaman mittaiset lauseet (en liioittele) ja sivujen verran jatkuvaa yksinkertaisten päälauseiden käyttöä oli välillä raskasta lukea. En sano Hotakaisen olevan huono kirjoittaja, sillä onhan hänen kirjansa taas Finlandia-ehdokkaana, mutta minua harmittaa että teksti oli niin inhimillistä, sillä siellä oli myös todella kauniita kohtia.

"Minä otan nyt nämä rahat ja muutan ne hyväksi energiaksi.

Ennen ihmisillä oli oravannahkoja. Sääli sitä elukkaa tulee näin jälkikäteen, mutta tarkoitus oli hyvä. Minä muutan nämä rahat oravannahoiksi ja peittelen vanhimman tyttäreni niiden alle, kun sillä on kylmä."

Olisin varmasti tykännyt kirjasta enemmän, jos noin kauniita kohtia olisi ollut useampi. Myös se takakannen lupaama huumori jäi minulta nauramatta.

Kirja oli jaettu pariin osaan ja alku oli mielestäni tylsä ja hieman sekava, toisaalta asiat selviävät kunnolla vasta kirjan lopussa. Loppuosa taas oli mielenkiintoinen ja huomattavasti mukavampi lukea kuin alku. Kirja oli kyllä hyvin yhteiskuntaa kritisoiva ja ymmärrän miksi Hotakaista arvostetaan, mutta minulle hänen kirjansa oli vain ok. Tällä hetkellä luen toista Hotakaisen kirjoittamaa kirjaa, Kantajaa, saa nähdä mitä siitä pidän.

Anu Holopainen: Ihon alaiset

★★★★☆

Kirjoittaja: Anu Holopainen

Kustantaja: Karisto

Julkaistu: 2015

Sivuja: 202

"JARAN on odotettava voisi ennen kuin hän voi itse päättää ulkonäkönsä  muokkauksesta. INKAN pitää vielä miettiä, mitä hän todella haluaa. MATIAS vihaa muokkauksia ja joutuu elämään vihollisten keskellä. PLASTIKPRINCESS  tietää miten hankkia rintaimplantit, vaikkeivat rahat ja ikä riitäkään.

Ihon alaiset on kylmäävä kuva on kylmäävä kuva tulevaisuudesta, joka ei ehkä ole kaukana. Moderni ja monipuolinen tarinakooste - blogikirjoituksia, nettipostauksia, TV-katkelmia - on suositun nuortenkirjailijan uusi vahva näyttö"

Ulkonäkökeskeisyys ei ole nykyäänkään vierasta, päinvastoin, mutta Holopaisen kirjassa ulkonäkö, ja mieluiten muokattu sellainen, vaikuttaa niin ystäväpiiriin kuin opiskelu- tai työpaikan saantiin. Ulkonäöstä on tullut uusi fundamentalistinen uskonto kiihkoilijoineen ja terroristeineen. Ihmiset ovat ulkonäön orjia, ihon alaisa, kuten nimikin kertoo.

Ihon alaiset kertoo siis tulevaisuudesta, jossa kauneusleikkaukset ja kehon muokkaukset ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus. "Luomuilua" eli muokkaamattomuutta katsotaan karsaasti. Ei ole väliä ketä muokkaa mitäkin ja mitenkin, kunhan ei ole luomu. Leikkauksia oikeutetaan mm. itsensä ilmaisulla ja mielenterveyden edistämisellä (poistaa itsetunto-ongelmia, mukamas). Luomut taas saavat osakseen vihaa koska haluavat poistaa leikkaukset ja samalla niiden hyvät puolet.

Vaikka kirjan ulkonäkökeskeinen maailma oli inhottava, oli se myös kiehtova. Minua kiinnostaa ja oikeastaan viehättääkin ajatus, että tatuoitu ja muokattu ihminen saisi ennemmin työpaikan kuin luomu. Veikkaisin että jos eläisimmen kirjan mukaisessa maailmassa minulla olisi keijunkorvat ja animesilmät. Toisaalta näin muokkaushuumassa enemmän huonoa kuin hyvää. Keijunkorvien hyväksyntä ei tee maailmasta, jossa ihmisiä hakataan ja jopa tapetaan luomuilun tai muokkailun takia, lainkaan parempaa.

Hahmoja ja näkökulmia oli monia, ulkonäkö hallitsi heidän kaikkien elämää halusivatpa he sitä tai eivät, sitä ei päässyt pakoon.

Jara ja Inka ovat kumpikin maltillisia ulkonäön suhteen, vaikka Jara kallistuukin enemmän muokkausten puolelle. He haluavat olla omia itsejään ja antaa muiden olla, he eivät ehkä ymmärrä kaikkien mielipiteitä ulkonäöstä, mutta sehän on vain inhimillistä. Jaran muokkaushalu lienee pohjautuvan enemmän teinimäiseen ryhmäpianeeseen kuin puhtaasti omaan haluun, sillä hän vertaa itseään jatkuvasti muokattuihin kavereihinsa ja häpeää luomuuttaan. Inka on tyytyväinen itseensä, vaikka uskoo joskus muokkaavansa itseään, hän kuitenkin alkaa kyseenalaistaa itseään kun Jara ajattelemattomuuttaan hehkuttaa muokkauksia.

Kirjan ääripäät taas ovat PlastikPrincess ja Matias. PlastikPrincess on yläastelainen prostituoitu, joka yrittää kaikin keinoin keplotella itsensä muokattavaksi. Hän pitää blogia, jossa kertoo kuinka on ansainnut rahansa. Matias on ääriluomu, joka elää "muovipään" ja "silpojan" kanssa, kokien arvopohjaista pahoinvointia mihin tahansa meneekin. Hän kuuluu aktivistiryhmään, joka vastustaa muokkauksia yleensä rauhallisesti.

Pidin eniten Inkasta, joka oli järkevä ja sinut muokkaamattoman itsensä kanssa. Toisaalta janosin tietää mitä PlastikPrincesille tulee tapahtumaan, vaikka inhosinkin koko hahmoa. Tai oikeastaan säälin enemmän, mutta hänen ajatuksensa ja käytöksensä aiheuttivat sapen kiehumista. Hän keräsi vapaaehtoisesti rahaa myymällä itseään ja vielä ylpeili sillä. Hänen osiaan lukiessani päässäni soi vaan:"Hän on alaikäinen! >:-("

Juurikin Plasticprincessin takia en suosittelisi kirjaa alle 15-vuotialle (vaikka olisin luultavasti olisin lukenut tämän nuorempanakin, jos tämä olisi jo julkaistu, mutta kaksinaismoralismi on niin kivaa).

Kaiken kaikkiaan ajatuksia ja tunteita herättävä kirja, vaikka lyhyt olikin. Vaikkei vielä leikkauksista ja muokkauksista ole Suomessa tullut suositeltavia, on häkellyttävää huomata että siihen suuntaan taidetaan olla menossa. Kirja sopii hyvin nuorille, niin kuin se on suunnattukin, mutta myös vanhemmat lukijat löytävät siitä ajattelemisen aihetta.

Kirja voi kuitenkin olla herkemmille lukijoille raskas, jopa järkyttävä. (Mutta niinhän vaikuttavat kirjat yleensä ovat ;-))

Margaret Atwood: Penelopeia

★★★★★

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005

Sivuja: 166

"Hän oli aina niin vakuuttava. Monet ovat uskoneet, että hänen kuvauksensa tapahtumien kulusta pitää paikkansa -muutama murha, pari kaunista viettelijätärtä ja yksisilmäistä hirviötä sinne tai tänne. Minäkin uskoin häntä aika ajoin. Tiesin, että hän on vilpistelijä ja valehtelija, en vain uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. Enkö minä ollut sentään oluut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamisesta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta -joskus lähes pakkoa- tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia. Tottahan hekin voisivat olla yhtä harkitsevia, luotettavia ja kaiken kärsiviä kuin minä! Tällaisen asenteen omaksuivat runonlauluajat ja tarinoiden sepittäjät. Älkää matkiko minua, tekisi mieli huutaa teille -juuri niin, teille! Mutta kun yritän huutaa, ääneni on kuin pöllön huhuilua."

S.14

Margaret Atwoodista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hän kirjoittaa kiinnostavista ja kantaaottavista aiheista, hänen naishahmonsa ovat aitoja, älykkäästi luotuja ja kirjoitustyyli on fiksua ja piikikästä.

Tarina kertoo antiikinaikaisen Odysseia-legendan Odysseuksen vaimon, Penelopen näkökulmasta (ja tajusin vasta nyt että kirjan nimi on väännös Odysseiasta). Tarina lienee monelle tuttu: Ithakan kuningas Odysseus lähtee Troijan sotaan, jota käydään kauniin Helenan takia, rakentaa Troijan hevosen ja harhailee parikymmentä vuotta merellä suututettuaan Poseidonin. Odysseuksen seikkailuista ja urotöistä on väännetty monta versiota ja tarinaa, mutta entä Penelope? Hän on odottaa miestään, hoitaa taloutta, välttelee kosioita ja kutoo, aina, hänellä ei ole koskaan ollut muuta roolia kuin olla kuuliainen vaimo. Atwood on kuitenkin tarttunut tähän älykkäänä pidettyyn ja sivuun jätettyyn kuningattareen ja kirjoittanut nerokkaan tarinan yksipuoliseksi jääneestä legendasta ja antaa näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla miehisten legendojen sivutuote.

Kuten jo sanoin, Atwood kirjoittaa ihania naishahmoja, Penelope kertoo tarinaansa kuolemansa jälkeen ja hänen muisteluissaan on pisteliäs, hieman katkera sävy, ei vain Odysseuksen vaan myös serkkunsa Helenan takia. Helenan vuoksihan Troijan sota käytiin ja se ajoi Odysseuksen pois kotoa. Penelopen katkeruus ei ole vain mustasukkaisuutta vaan hän ei voi sietää ylimielistä Helenaa ja tämän käytöstä. Ylimielinen ja kaunis Helena  tuhoaa mieluusti muiden elämiä ja pitää ihmisiä pilkkanaan, kun taas Penelope oli hiljainen ja herkkä eläessään eikä häntä kuunneltu tai kunnioitettu, vaikka prinsessa ja myöhemmin kuningatar olikin. Tuonpuoleissessa taas hänestä on tullut vahvempi ja terävämpi, hänen ajatuksiaan on hauska lukea etenkin kun hän puhuu suoraan lukijalle ja on tietoinen nykyajan tapahtumista ja tavoista.

"Niin minut luovutettiin Odysseukselle kuin paketillinen lihaa. Tosin kultaisessa kääreessä. Ikään kuin kullalla silattu verimakkara.

Ehkä vertaus tuntuu teistä julmalta. Lisättäköön että meillä lihaa pidettiin suuressa arvossa: ylimystö söi runsaasti lihaa, lihaa ja lihaa, aina ja ianaikaisesti avotulella paistettuna -meidän aikamme ei ollut mitään gourmet-keittiön kulta-aikaa."

S.46

Kirjassa seurataan myös Penelopen kahtatoista pelvelusneitoa, jotka auttoivat Penelopea selviytymään kosioista, mutta silti kokivat karvaan lopun. Heidän tarinansa kuullaan runomuotoisiana, sävy on katkeran ivaava mutta se tekeekin kerronnasta surullista. Heidän kohtansa olivat kirjan vaikuttavimpia.

Kirja oli (taas ;-)) melko feministinen, se kertoo siitä miltä tuntuu olla opettavainen legenda väärästä syystä ja ilman omaa tahtoaan, Penelope on selvästi kyllästynyt olemaan Odysseian kylkiäinen, arvotettu miehensä kautta. Hän ei kuitenkaan vihaa Odysseusta, mutta toisaalta ei ole antanut hänelle kaikkea anteeksi vaan heidän suhteensa on monimutkainen kuolemankin jälkeen.

Kirjan loppu oli yllättävä, silloin selvisi kahdentoista palvelusneidon ja Penelopen joidenkin lausahdusten merkitys. Ne antoivat Penelopeialle aivan oman sävynsä, eikä tarina jäänyt vain kopioiduksi legendaksi, josta on vaihdettu näkökulma. Lopussa tuli siis koettua pieni ahaa-elämys, joka oli oikeasti yllättävä. Toistan itseäni, mutta kirja oli nerokas. :-D

Vielä lisämainintana: kirjan kansi on upea, sei ole vain hutaistu "tämä näyttää hyvältä"-kansi, vaan sen suunnittelija on oikeasti tiennyt mistä kirja kertoo ja kannen yksityiskohdat selviävät kirjaa lukiessa.

Penelopeia on paljon rennompi kuin Orjattaresi ja jopa humoristinen. Lyhyen kirjan sai luettua hetkessä ja hyvillä mielin, jopa välillä nauraen. Toki kirjassa oli vakaviakin ja mietityttäviä kohtia, palvelusneitojen runot olivat ajatuksiaherättävää luettavaa. Tämä on juuri sellainen kirja josta pidän: älykäs ja hauska, joka kuitenkin sisältää vakavampaa asiaa ja fiksun naispäähenkilön. Miksei tällaisia kirjoiteta (tai julkaista) enemmän?